"Ei", oli Audifax vastannut, "me lisäämme siihen hunnien aarteesta vielä kaksi isointa rahaa ja tarjoomme ne hänelle. Hänen on pysyttävä edelleenkin meille yhtä armollisena kuin tähän asti; se olkoon meidän kiitoksemme ja sakkomme sen ohessa herttuaalliseen rahastoon metsänrouvan surmaamisesta."
He olivat jo varustaneet kultarahat taskuunsa.
Nyt huomasivat he herttuattaren seisovan Ekkehardin luona tammen alla. Miesten meluava remakka oli katkaissut molempien maataloudellisen keskustelun, Praxedis tuli juosten kertomaan ihmetapauksesta. Nyt saapuivat nuoret pakolaiset itsekin käsi kädessä astuen. He polvistuivat Hadwig rouvan eteen. Hadumoth kurotti taaleriaan, Audifax molempia isoja kultarahojaan; hän yritti puhua, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa… Silloin kääntyi Hadwig rouva ylvään suloisesti läsnäolevien puoleen:
"Molempien nuorten alamaisteni narrittelu antaa minulle tilaisuuden osottaa heille armoani. Olkaa sen todistajat!"
Hän taittoi pähkinäpuun oksan pensaikosta, astui askeleen eteenpäin, puisti paimenpojan ja hänen toverinsa kämmenistä rahat, jotta ne kierivät kauvaksi nurmikkoon, ja kosketti oksalla kummankin päälakea. "Nouskaat ylös", sanoi hän, "eivät tule tämän päivän jälkeen kenenkään sakset hiuksia teidän päästänne leikkaamaan; Hohentwielin linnan orjina olette polvistuneet, vapaiksi julistettuina ja vapaina nouskaatte ja rakastakaa toisianne vapaudessa niinkuin ennenkin!"
Nämä olivat vapaaksilaskemisen menot saalilaisen oikeuden mukaan. Jo keisari Lotharius oli vanhalta orjattareltaan Doodalta puistanut kädestä kultadenaarin ja siten niskasta orjuuden ikeen. Mutta Audifax oli frankkilaista heimoa, sen vuoksi rouva Hadwig ei ollut noutanut omaansa, allemannilaisen maantavan menoa.
Polvillaan olleet nousivat ylös. He käsittivät, mitä oli tapahtunut. Paimenpojan silmissä oli maailma musteta, hänen nuoruutensa uni, vapaus, kulta-aarre … se kaikki se oli totta, pysyvästi totta nyt ja iänkaiken… Hän näki Ekkehardin vakaat kasvot ja heittäytyi Hadumothin kanssa hänen eteensä maahan. "Isä Ekkehard", huudahti hän, "me kiitämme teitäkin, kun olette meidän parastamme tarkoittanut."
"Mikä vahinko, että on jo niin myöhä", huudahti Praxedis, "te voisitte muuten heti solmita avion siteihin vielä yhden parin tai ainakin juhlallisesti kihlata heidät, he sopivat toisilleen siinä kuin äskeisetkin."
Kauan katsoi Ekkehardin sininen silmä noita kahta. Hän pani kätensä heidän päälleen ja teki siinä ristinmerkin. "Missä on onni?" äännähti hän hiljaa itseksensä. — —
Myöhään yöllä ratsasti Rudimann, kellarimestari, takaisin luostariinsa. Kaalamo oli kuiva; hän saattoi ratsastaa siitä. Apotin kammiosta heijasti vielä tulta veden pintaan. Hän koputti ovelle, avasi sen puolitiehen ja lausui: "Minun korvaini on tänään täytynyt kuulla enemmän, kuin niille oli mieluista. Saspachin hovista Reinin varrella ei tule mitään. Sen Sankt Gallenin maitonaaman se sinne panee…"