"Varium et mutabile semper femina!" Huikentelevainen aina on nainen! mutisi apotti taakseen katsomatta. "Hyvää yötä."
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Gunzo ja Ekkehard.
Niihin aikoihin kun kaikki edellä-kerrottu oli tapahtunut Bodenjärven rannoilla, istui kammiossaan pyhän Amandus sur l'Elonin luostarissa kaukana Belgian mailla eräs munkki. Päivät pääksytysten, minkä vain luostarin säännöt hänelle vapaata aikaa soivat, istui hän kuin paikalleen naulittuna; talven tuulet olivat tulleet, joet jäätyneet, lunta oli niin pilkalta kuin silmä kantoi — hän ei siitä mitään tiennyt; kevät karkoitti talven — ei se häntä liikuttanut; luostariveljet juttelivat sodasta ja huonoista kuulumista ystävien mailta Reininrannalla — ei hän sillä korvalla kuullut. Hänen kammiossaan olivat tuolit ja penkit kuonollaan pergamentteja, luostarin koko kirjavarasto oli siirtynyt hänen kammioonsa, hän luki ja luki, kuin tahtoisi hän tunkeutua kaiken olevaisen sisimpään ytimeen, — oikealla psalmit ja raamatut, vasemmalla pakanallisen viisauden jäännökset: kaikki oli läpikäyty; silloin tällöin poisti pilkallinen hymy tutkistelujen vakavuuden, ja hän kirjoitti nopeasti muistiin kapeille pergamenttikaistaleille muutamia riviä. Olivatko ne kultamuruja ja jalokiviä, joita hän myyriessään vanhan tietämyksen lokeroissa oli saanut maalle kaivetuksi? Eivät.
"Mitä lie veli Gunzolle tapahtunut?" puhelivat hänen toverinsa. "Ennen kävi hänen kielensä kuin myllynratas, ja kirjat saivat häneltä olla rauhassa. 'Eivät ne kuitenkaan voi tarjota minulle muuta kuin minkä ennestään tiedän,' oli hän usein kerskunut — ja entä? Nyt ripisee ja rapisee hänen kynänsä, jotta sen raaputus kuuluu aina käytävän toiseen päähän. Aikoneeko hän keisarin ylikirjuriksi ja pääkansleriksi? vai etsineekö viisasten kiveä tai Itaalianmatkastaanko laatii kertomusta?"
Mutta Gunzoveli ei työstään herjennyt. Suuttumatta hän tyhjensi vesiruukkunsa ja luki klassikoitaan, — ensimäiset ukonilmat tulivat tuomaan viestiä vilppaan kesän tulosta; hänestä nähden sai jyristä ja leimahdella, hän istui alallaan. Yö-unenkin hän toisinaan keskeytti ja kiiruhti mustetolpponsa luo, kuin olisi unesta jonkun ajatuksen tavottanut; usein oli se jälleen kadonnut ennenkuin hän sai sen kirjoittaneeksi, mutta hänen mielensä oli horjumatta päämaaliin suunnattuna… "Koittav' on vielä se päivä" … sillä Homeeron ennustuksella lohdutti hän mieltään ja palasi vuoteelleen.
Gunzo oli parhaassa miehuuden-iässä, keskikokoinen, täyteläinen vartaloltaan, hyvinvoipa; kun hän aamuisin seisoi hienosti hiotun metallipeilinsä edessä tarpeettoman kauvan tarkastellen omaa kuvaansa, silitteli hän usein punervaa partaansa, ikäänkuin olisi hänen taisteluun ja vaaralliseen kiistaan käytävä.
Hänen suonissaan oli frankkilaisen ja gallialaisen veren seosta, siitäpä olikin hänessä tuota notkeutta ja elollisuutta, joka puhdasrotuisilta germaaneilta puuttuu. Siksi oli hän myöskin kirjoitustyönsä kestäessä rikki pureskellut useampia kyniä ja rutistanut useamman pergamenttikaistaleen ja enemmän itsekseen jupissut, kuin kukaan saksalainen munkki samassa ajassa olisi tehnyt. Mutta hän hillitsi lihansa luontaisen levottomuuden ja piti jalkansa miehuullisesti aisoissa kirjoja täyden pöytänsä alla.
Oli lieto kesäilta; jälleen oli hänen kynänsä uurtanut kärsivällistä pergamenttia kuin kipinä, oli kuin olisi se kirjainten piirtoa säkenöinyt — sitten alkoi kynä kulkea hitaammin, — nyt se pysähtyy, tekee sitten vielä muutaman piirron — ja sitten vetäisi hän suuren kiemuran vielä kirjoittamattoman osan yli, jotta muste pärskäytti siihen suuren joukon pilkkuja niinkuin mustia tähtienkuvia. Hän oli kirjoittanut sanan Finis!; syvään henkeä vetäen nousi hän tuoliltaan niinkuin mies, jonka rinnalta on sentnerinpaino kirvonnut, ja luki sitten vielä kerran läpi, mitä se musta valkoisen päällä tiesi. "Ylistetty olkoon pyhä Amandus!" huudahti hän juhlallisesti; "kostettu on!"
Hän oli tällä mieltäylentävällä hetkellä saanut valmiiksi — häväistyskirjoituksen, häväistyskirjoituksen, joka oli omistettu kunnian-arvoiselle Reichenaun veljeskunnalle ja suunnattu Ekkehardia, Sankt Gallenin portinvartijata vastaan. Kun valkoverinen Virgiliuksen tulkitsija laati hyvästit' luostarilleen ja lähti herttuattaren luo, ei, vaikkapa olis muistonsa salaisimmatkin sopukat kolannut, olisi hänen mieleensä mitenkään saattanut juolahtaa, että maailmassa oli olemassa mies, jonka koko pyrkimys tarkoitti kostoa hänelle, sillä hän oli rauhan mies ja lempeä, eikä olisi hyttysellekään pahaa tehnyt. Ja niin oli kuitenkin asia; sillä taivaan ja maan välillä ja kirjanoppineiden mielissä tapahtuu paljon asioita, joista ei järki-ihmisten järki saata nähdä untakaan.