Historialla on oikkunsa niin säilyttämisessä kuin hävittämisessäkin. Saksalaisten laulujen ja sankaritarinain, jotka suuren Kaarle-keisarin toimesta kirjoitettiin muistiin, piti hautaantua aikojen raunioihin, Gunzon tekele, joka ei vielä ole tuottanut iloa kenellekään niistä harvoista, jotka ovat sen lukeneet, on säilynyt jälkimaailmalle. Olkoon siis se hirvittävä aihe, joka huusi itaalialaisen oppineen kostoa, hänen omilla sanoillansa kerrottu.
"Jo kauvan", — niin kirjoittaa hän ystävilleen Reichenaussa, — "oli kunnianarvoisa, kallis kuningas Otto keskusteluissa Itaalian ruhtinaiden kanssa kutsuakseen minua valtakuntaansa. Mutta kun en ollut siinä määrässä kenenkään alainen, enkä niin alhaista säätyä, että minua, olisi voitu pakottaa, kääntyi hän puoleeni pyytelevällä anomuksella, ja saikin lupaukseni tuloni pantiksi. Niinpä tapahtuikin, että kun hän Itaaliasta lähti, minä seurasin häntä. Ja minä seurasin häntä ajatellen ettei minun tulostani mahtaisi olla kenellekään vahinkoa, mutta monelle hyötyä; mihinkäpä ei meitä taivuta rakkaus ja halu olla lähimmäistemme mieliksi? Ja minä läksin matkaan, en brittiläisten tavoin moitteen nuolilla varustettuna, mutta rakkauden ja tieteen palveluksessa."
Yli vuorten jäisen laen ja ammottavain kuilujen tulin vihdoin pyhän Galluksen luostarin edustalle, tulinpa niin väsyneenä, että vuori-ilman hyisestä hengestä konttaantuneet käteni kielsivät palveluksen, ja vieraan avun täytyi nostaa minut juhdan selästä.
Matkamiehen toivo oli saada rauhassa levätä paikalla, missä oli luostarilaitos. Kyllähän siellä näinkin paljon päänkumarruksia, huolella säälittyjä kaapuja, hiljaisia askeleita ja säästeliästä puheenpitoa, niin että en mitään onnettomuutta suorastaan peljännyt, vaikka Juvenaliksen lauselma vääristä filosoofeista:
"'Harvat on sanat heillä — mut vait-oloss' ilkeys piilee'
"hiljaisesti mieltäni painoikin. Ja kuka olisi uskonut, että tuossa pakanassa asui aavistava tieto munkkikaapua kantavasta kataluudesta?
"Kuitenkin iloitsin vilpittömästi olostani, odottaen, eiköhän tuosta veljesten niukasta mutinasta mahtaisi välähtää jotakin filosoofisten pyrintöjen kipinää. Mutta ei siitä mitään välähtänyt, he varustivat salaväijytyksen varuksia.
"Muiden muassa oli läsnä muuan nuori koulupoikakin ja eräs vanhempi, joka — — no niinpä, niin! olipahan, mikä oli; sanoivat häntä luostarissa kunnolliseksi opettajaksi, vaikka hän minusta näytti maailmaa katsovan tunturikyyhkysen silmillä. Tästä haikeasilmäisestä oppineesta on minun nyt puhuttava. Kuulkaat hänen tekonsa. Kulkien edes ja takaisin teki hän koulupojan salajuoneensa osamieheksi.
"Yö oli, huolia tyyntävän nukkumisen pian aika,
Atrian syötyä nyt viiniä juotihin juur,
"niin eksytti kohtalon oikku minut muutamassa latinankielisen pöytäpuhelumme käänteessä hairahtumaan erään sijan käytännässä ja asettamaan akkusatiivuksen erääseen kohtaan, missä olisi pitänyt käyttää ablatiivusta.