Ekkehard: Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta

by Joseph Victor von Scheffel

"Nyt kävi selväksi, mitä taitojen laatua tuo ylistetty opettaja koko päivän oli oppilailleen opettanut. 'Tuollainen rikos kieltä ja kielioppia vastaan sietäisi koulupamppua!' niin ilkkui tuo mainittu koulupoika minua, kokenutta, ja alkoi tämän johdosta sopottaa ivallista pilkkarunoa, jonka tuo samainen opettaja oli hänelle neuvonut, niin että raaka pilkkanauru kestiystävänä olevasta vieraasta kajahti refektoriumissa.

"Mutta kenelle on tuntematonta, mitä laatua ylimielisiksi käyneiden munkkien värsyt ovat? Mitä semmoinen tietää runon sisällisestä rakenteesta, missä toinen purppurankappale on liitettävä toiseen, jotta se loistaisi ja kimalteleisi? mitä runotaidon arvosta? — hän virnistää naamaansa ja syytää suustaan runoelman, sen arvoisen kuin Lucilius, josta Horatius inhoten kertoo, että hän usein toisella jalallaan seisten sepitti kaksisataa värsyä ja enemmänkin vähemmässä kuin tunnissa. Ajatelkaas nyt, kunnianarvoiset veljet, mikä suunnaton vääryys minulle tehtiin, ja minkälaatuisen ihmisen sen täytyy olla, joka käypi lähimmäisensä kimppuun yhden ablatiivuksen häiriöstä!"

Se ihminen, joka viattomana pilana oli tämän rikoksen tehnyt, oli Ekkehard; muutamia viikkoja ennen kuin kohtalon käänne johti hänet Twielin kunnaalle, oli tämä ilkityö tapahtunut. Seuraavan aamun sarastaessa oli pöytäpuhelu ylimielisen itaalialaisen kanssa unohdettu, mutta tällä, jonka he olivat väärästä akkusatiivuksesta yllättäneet, jäyti mieltä katkeruus, niin kirpeä ja kitkerä, kuin se minkä säilällään synnytti Achilleus, kun hän kerran miekallaan lävisti Telamonian Ai'aan ja tämä vielä manalan varjojen mailla sitä kiukutteli; hän lähti laaksosta, jonka läpi Sitter soluu, pohjoiseen, hän näki Bodenjärven ja Reinin — ja ajatteli akkusatiivusta; hän ratsasti Kölnin iästä harmaiden porttien kautta ja ratsasti edemmäs Belgian maalle: väärä akkusatiivus ratsasti hänen takanaan ratsun lautasilla suurena kuin alppivuori; pyhän Amanduksen luostarimuurit soivat hänelle rauhaisan suojansa: huomenvirtten kaiun, iltahartauden litanian keskestä astui akkusatiivus hänen eteensä ja vaati sovitusuhriansa.

Kaikista elämän pahoista päivistä syöpyvät syvimmälle sieluun ne, jolloinka ihminen omasta syystään on saanut hävetä; sen sijaan että hän vain itsekseen harmittelisi, kääntää hän katkeran vihansa kaikkia niitä vastaan, jotka siinä tahtomattaan sattuivat olemaan todistajina; tuskallapa, tuskalla tunnustaa ihmissydän oman heikkoutensa, ja monelle, joka tyynenä muistelee taisteluja ja kuoliniskuja, nousee veri päähän muistaessaan yhtä ainoata typerää sanaa, joka häneltä pääsi livahtamaan jolloinkin, kun hän halusta olisi järkevän lausumalla loistanut.

Tästä samasta syystä himoitsi Gunzo kostaa Ekkehardille. Ja hän käytti terävää, rohkeata kynää ja oli kuluttanut työhönsä monen kuukauden ajan, jotenka siitä tuli laatuaan mestariteos, monista sadoista oppineisuuden ryyneistä keitetty soppa, johonka oli runsaasti sekoitettu pippuria ja koiruohoa ja kaikkia niitä kitkeröitä yrttejä, jotka hengellisten herrain riitakirjoituksille antavat sen suloisemman maun, joka niillä, muiden tekemiin verrattuina, on.

Ja läpeensä oli siinä havaittavana terveellinen karkeuden piirre, jotta lukijasta voipi tuntua, kuin kuulisi hän viereisessä huoneessa ihmistä varstalla puitavan — mikä sopivaisesti poikkesi uudemman ajan hienosta tavasta, jonka mukaan myrkky tarjotaan kullatuissa pillereissä ja taistelijat nostavat toisilleen lakkia, ennenkuin alkavat katkoa toistensa kylkiluita.

Vaan tässä oli kaksi osaa, ensimäinen Ekkehardille, osotukseksi, että ainoastaan raaka ja tietämätön ihminen saattaa takertua hairahdukseen vähäisestä sijapäätteestä, toinen maailmalle, todistukseksi, että kirjantekijä Gunzo oli aikalaisista oppinein, viisain ja hurskain.

Ja sentähden oli hän otsansa hiessä lukenut klassikoita ja muita pyhiä kirjoja, jotta hän voisi mainita joka ainoan kohdan, missä samaten runoilijan oikku tai huolimattomuus oli väärällä paikalla käyttänyt akkusatiivusta. Toikin hän esille esimerkkejä Virgiliuksesta kaksi, Homeerosta yhden, Terentiuksesta yhden, Priscianuksesta yhden, vielä Persiuksesta yhden, missä vokatiivia oli käytetty nominatiivin sijasta, ja Sallustiuksesta yhden, missä ablatiivi oli pantu genetiivin paikalle — ja samantapaista Mooseksen kirjoista ja Psalmeista. "Ja jos nyt sellaista on itse pyhien kirjain riveillä tavattavissa, kuka on niin katala, että hän sellaista sattumaa puheessa rohkeaa moittia tahi muuttaa? Väärinpä luulee pyhän Galluksen munkkiparka, että minä muka en kieliopin taitoa taitaisi, vaikkapa jonkun kerran sattuisikin että tottumus kotimaani puheenparteen, joka on vain sukua latinalle, saattaisi kieleni hairahtumaan. Hairahduksia sattuu huolimattomuudesta ja inhimillisestä epätäydellisyydestä ylimalkaan, niinkuin sattuvasti sanoo Priscianus: 'En usko että ihmistöissä on mitään, joka olisi kaikin puolin ihan täydellistä.' Onpa jo Horatiuskin huomauttanut pienten epähuomioiden anteeksiannettavuutta huomattavampien miesten kirjoitustavassa ja kielessä: 'Joskuspa torkkuvi itse Homeerus.' Ja Aristoteles, sanoo kirjassaan hermeneia'sta: 'Kaikki, mitä kielemme lausuu, on vain ilmaisua siitä, mitä sieluumme on syöpynyt. Mutta asian käsite on aikaisempi kuin sen ilmaisumuoto, ja niinpä on asialle annettava suurempi arvo kuin sanalle. Mutta missä lause näyttää himmeältä, siinä on sinun kärsivällisyydellä ja valaisevalla ymmärryksellä koetettava saada selko sen oikeasta mielestä.'"

Seurasi sitten summaton joukko klassikoista poimittuja esimerkkejä taitamattomasta ja huolimattomasta ajatuksen ilmaisusta ja viimeksi kuinka apostolikin sanoo itseänsä taitamattomaksi puheessa, mutta ei taidottomaksi tiedossa.

"Jos nyt tässä valossa katsotaan sanktgallialaisen vastustajani menettelyä, niin luulisipa, että hän on kerran päässyt murtautumaan viisaan miehen kasvitarhaan ja saanut taimilavasta varastetuksi retikan, josta hänen vatsansa on tullut kipeäksi ja sappensa paisunut. Varjelkoon siis jokainen taimitarhaansa sellaisilta lurjuksilta! Huonot puheet turmelevat hyvät tavat.