"Nahka kun paksua on, ei pärskytysjuurikan auta", sanoo Persius.
"Päättäkää nyt, kunnianarvoisat veljet, kaikesta, mitä yllä kerron, olenko minä sellainen, joka olen ansainnut tuon hullun naurua ja huonoa kohtelua. Teidän arvostelunne alaiseksi asetan hänet ja itseni. Oikeamielisen tuomio painaa hullun hänen ansaitsemaansa mitättömyyteen. Finis!"
"… Ylistetty olkoon pyhä Amandus!" lausui Gunzo vielä kerran, kun näki edessään teoksensa viimeisen sanan kirjoitettuna. Vanha käärme olisi varmaan hänestä riemuinnut, jos se olisi voinut nähdä hänen jumalankaltaisuuttansa, kun hän viimeisen kiemuran oli piirtänyt. "Ja Jumala katsoi kaikkia, kuin hän tehnyt oli. Ja katso, ne olivat sangen hyvät." Entä Gunzo? — Hän teki samaten.
Sitten astui hän metallipeilinsä luo ja katseli kuvaansa kauvan, ikäänkuin olisi hänestä ollut erinomaisen tärkeää oppia visusti tuntemaan sen miehen kasvot, joka oli Sankt Gallenin Ekkehardin nujertanut. Lopulta hän kunnioittavasti kumarsi omalle kuvallensa.
Refektoriumin kello oli aikaa soittanut ilta-aterialle, virsi oli veisattu ja ruokaluku luettu, jo istuivat veljekset hirssipuuron ääressä, kun Gunzo vasta astui saliin. Hänen kasvonsa loistivat. Dekaani viittasi ääneti häntä siirtymään tavalliselta paikaltaan nurkkapöytään, sillä joka kovin usein laiminlöi määräaikaisen paikalle-tulon, se erotettiin rangaistukseksi yhteisestä pöydästä, ja hänen viini-osansa säästettiin köyhille. Mutta nurisematta asettui Gunzo syrjään istumaan ja juomaan silkkaa kaivovettä; olihan hänen kirjansa valmis; se lohdutti.
Atrialta noustua kutsui hän muutamia ystävistään kammioonsa, salaisesti, niinkuin olisi kysymys jonkun kätketyn aarteen kaivamisesta; hän luki heille teoksensa.
Pyhän Galluksen luostari oli kirjoistaan, kouluistaan ja jumaluus-oppineistaan sen-aikuisessa kristikunnassa siksi hyvässä maineessa, että pyhän Amanduksen palvelijat kuuntelivat salaisella riemulla Gunzon nuolien suhinaa. Kunto ja moitteeton vaellus loukkaa maailmaa usein vielä syvemmin kuin rikos ja synti.
Siksipä nyökyttivätkin he suostuvaisesti harmaita päitään, kun Gunzo luki parhaita voimapaikkoja.
"Olisipa jo kauvan sitten pitänyt soittaa noille Helvetian karhuille pieni tanssi", sanoi yksi, "kopeus ja raakuus eivät ansaitse muuta musiikkia."
Gunzo jatkoi lukuaan. "Bene, optime, aristotelicissime!" mutisivat veljet, kun olivat loppuun kuulleet. "Hauskaa atriaa, veli Akhar", sanoi toinen, "belgialaisia mausteita helveetsialaisten Alppien juustoon!"