Kyökkimestari-veli syleili Gunzoa ja itki liikutuksesta. Mitään niin oppinutta, niin syvää ja niin kaunista ei ole vielä milloinkaan pyhän Amanduksen muurien sisältä maailmaan lähtenyt. Vain yksi ainoa veljistä seisoi liikkumatta seinän vieressä.
"No?" kysyi Gunzo.
"Minnekä rakkaus jäi?" lausui veli hiljaa ja oli taas vaiti. Gunzo ymmärsi moitteen.
"Sinä olet oikeassa, Hucbald!" sanoi hän, "täytyy parantaa. Rakkaus käskee rukoilemaan vihollistemme puolesta. Entäpä minä panenkin kirjan loppuun vielä rukouksen sen miesparan puolesta; se tekee sovinnollisen vaikutuksen ja voittaa puolelleni hentomielisetkin. Mitäs sanot?" Veli oli vaiti. Oli jo myöhäinen yö. He lähtivät varpaillaan astuen kammiosta.
Gunzo yritti pidättää sitä, joka oli rakkaudesta puhunut; sen ajatusta olisi hän tahtonut kuulla, mutta munkki kääntyi pois ja lähti toisten mukaan.
"Mattheus, kolmekolmatta, viisikolmatta", äännähti hän itsekseen, astuttuaan kynnyksen yli. Kukaan ei sitä kuullut.
Mutta Gunzon, tietoviisaan, silmää vältti uni. Yhä uudelleen luki hän aherruksensa hedelmää; hän tiesi jo millä kohdalla mikin erityinen sana seisoi, eikä hän kuitenkaan saanut herjetyksi teostaan katselemasta. Vihdoin hän tarttui kynään. "Vai hurskaampi loppu!" puheli hän — "no olkoonpa niin." Alkoi sitten miettiä, nousi harvakseen astuskelemaan kammion nurkasta toiseen. "Muutamia taidokkaita hexameetteriä, onkopa kukaan koskaan nähnyt loukkausta jalommin kostettavan?"
Nyt istui hän kirjoittamaan. Rukous vihollisen puolesta piti siitä tulla. Mutta minkäpäs kukaan luonnolleen voipi? Hän luki kirjoittamansa vielä kerran läpi — se oli liian hyvästi onnistunut. Sentähden kirjoitti hän vielä n.s. jälkimaineen. Kun kukko jo päivännousua ilmoitti, niin oli tämäkin valmis, puolikolmatta tusinaa uhkeita munkkivärsyjä. Että ajatukset rukouksesta vastustajan hyväksi johtuvat omaan itseen ja oman työn ylistykseen, on arvonsa tuntevassa miehessä varsin luonnollista.
Ja hengessään innostuneena kirjoitti hän nämä viisi riviä:
Lähde nyt maailmahan, sinä kirjani, vaan jos sä kohtaat jonkun, mi järsivin hampahin mun elintöitäni kalvaa, lyö siltä murskaksi pää, masennuksihin maahan se paina, kunnekka kirjoittajas ikikunnian loistohon ehtii, miehelle kuuluvan, taitoahan jok' ei tuhrien käytä.