"Ei pahakaan", murahti kansanpappi tuikeasti.
"Mitenkä?" kysyi apotti kiihkeästi.
Moengal kävi julman näköiseksi. "Ei muuta kuin tekee hyvän kepakon rautatammesta taikka sitkeänlaisesta sarapuusta, ja lähtee kulkemaan alas Reiniä siksi että schwaabilaisen kepin ja sen itaalialaisen kynäherran selän väliä on noin käsivarren mitta. Ja sitten…" hän päätti puheensa havainnollisella liikkeellä.
"Te olette karkea, kansanpappi", väitti apotti, "ette ymmärrä oppineisuutta. Eipä tosiaan tuollaista kirjoita muu kuin etevä henki. Kunniaa!"
"Huihai", vihelteli ukko Moengal, joka nyt oli yltynyt ihan vimmatuksi, "vai oppineisuutta? Taitava puhe ja ilkeä sydän on niinkuin saviastia, joka hopealla silataan, sanoo Salomo. Vai oppineisuutta? Yhtä oppinut on metsäkin puinensa; se vastaa niinkuin sinne huutaa, mutta kaiku on edes jotakin. Kyllä ne tunnetaan nuo belgialaiset riikinkukot, on niitä ennenkin nähty. Varastetuissa höyhenissä ne koreilevat ja mitä he omaansa kiekuvat, niin se on korean pyrstön pyöreästä muodosta ja sateenkaaren-väristä huolimatta käheätä rääkynää, sitä se on ja sinä se pysyy, pöyhötelkööt kaulahöyheniänsä minkä taitavat. Ennen, kun en vielä ollut palannut terveeseen elämään, uskoin minäkin, että se oli laulua eikä rääkymistä, kun joku pullisti poskensa täyteen grammatiikkaa ja dialektiikkaa, — mutta nyt: hyvästi Marcianus Capella! sanotaan meillä Radolfin kammiossa."
"Teidän täytyy varmaan kohta ajatella kotia lähtöä", virkkoi apotti, "idän puolella näyttää taivas jo alkavan hämärtää."
Silloin älysi kansanpappi, että hänen esityksensä terveydestä ja tieteestä ei ollut langennut oikeaan paikkaan. Hän lausui hyvästit.
"Olisit joutanut pysyä Benchorin luostarissa viheriällä saarella, irlantilainen visapää", ajatteli apotti Wazmann ja vastasi hyvästelyyn kylmästi.
"Rudimann!" huusi hän sitten pimeään käytävään. Kutsuttu tuli.
"Muistatte kai vielä viininkorjuun", alotti apotti, "ja sen tepposen, jonka teille teki muuan maitonaama, jolleka eräs haaveileva herttuatar nyt aikoo toimittaa muutamia maatiluksia…"