"Riittää", lausui apotti. "Yhdeksäskolmatta pääkohta: muualla viipyvän takaisin-kutsumisesta. Hyvin käy. Aavistanpa, että pikapuoliin on tuo huikenteleva ruhtinatar kiertelevä korkeata kalliotaan kuin pääskynen, jolta on poikanen pesästä pudonnut. — Hyvästi sydänsuruni … ja luostari saa Saspachin."
"Amen!" äännähti Rudimann.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Herra Spazzon, kamariherran, lähettilästoimi.
Eräänä viileänä kesäaamuna asteli Ekkehard linnantietä pitkin. Hän oli viettänyt unettoman yön, huoneessaan edestakaisin kävellen; herttuatar oli hänessä hurjia ajatuksia eleille herättänyt. Hänen päänsä sihisi ja suhisi kuin olisi hanhiparvi yhtämittaa ympäri lentänyt. Hän karttoi Hadwigrouvan katsetta ja poissa ollen kaipasi kuitenkin aina luokse. Entinen hilpeä luontevuus oli mennyttä, hän oli tullut hajamieliseksi, äkilliseksi; tuo aika, josta ei kuolevista kenkään liene vielä säästynyt, se jota kunnon Gottfried von Strassburg sittemmin on nimittänyt "ainaiseksi tuskaksi ainaisen autuuden ohessa", oli nyt alkanut hänelle.
Yöllä, ennen päivänkoittoa, oli ollut ukkosilma. Hän oli avannut akkunan ja nauttinut salamoista, jotka välähtelivät pimeässä, jotta järven rannat selvästi näkyivät räikeässä valossa, ja oli nauranut kun taas tuli pimeä ja ukkonen jylisten kulki vuorenhuippujen yllä.
Nyt oli auringonpaisteinen aamu. Nurmella kiilteli kastehelmiä, siellä täällä varjossa joku sulamaton rae. Vuoret ja laaksot olivat äänettöminä, mutta peltojen laihosta oli olki taittunut, raesade oli käynyt ennenaikaista leikkuuta. Vuorten kallioilta solisi sameita puroja laaksoihin.
Vielä ei näkynyt missään liikettä, kukko oli vasta ensikertaa kiekunut. Vain kaukana sillä kumpuisella maalla, joka aaltomaisesti lähtee korkean Twielin selänteestä, näkyi muuan mies kulkevan. Se oli hunni Cappan. Hän kantoi pajuvitsoja ja muita ansanainoja ja meni työhönsä, peltohiiriä pyydystämään. Iloisesti vihelteli hän lehmuksenlehdellä — onnellisen näköisenä niinkuin ainakin vastanainut; hänelle oli pitkän Friderunin sylissä auennut uusi elämä.
"Kuinkas voidaan?" kysyi Ekkehard lempeästi, kun mies tuli kohdalle ja tervehti nöyrästi. Hunni viittasi korkeuteen; "niinkuin taivaassa!" sanoi hän ja pyörähti iloisesti kantapäällään. Ekkehard kääntyi kulkemaan edelleen. Vielä kauvan helisi myyränpyytäjän lehtipillin soitto tyynessä aamuilmassa, mutta Ekkehard kulki alakuloisena vuoren lakea kohti. Siellä oli sammaltunut kivi; sitä varjosi tuuhea valkeakukkainen seljapensas. Ekkehard istui kivelle. Kauvan katseli hän tyhjään ilmaan, sitte otti hän esiin korukantisen kirjasen kaapustansa ja alkoi lukea. Ei ollut se messukirja eikä psalttari, Salomonin korkea veisu oli sillä nimenä; se ei ollut se kirja, jota hän nyt olisi tarvinnut. Oli tosin hänelle kerran opetettu että tuo liljantuoksuinen laulu esitti kiihkeätä kirkon, sielun todellisen morsiamen, kaipuuta; hän oli sen ennen lukenut huomaamatta että Sulamitin silmät olivat kuin toukomettisen, posket kuin granaattiomenat ja varsi sorja, kuin palmun. Nyt lukee hän sitä toisessa mielentilassa. Huumaaviin unelmiin hän uinuu.
"Kuka on tämä, joka nähdään niinkuin aamurusko, ihana niinkuin kuu, valittu niinkuin aurinko, peljättävä niinkuin sotajoukko?" Hän katsoi kohti korkean Twielin lakea, jota aamurusko purppuroi, ja tiesi vastauksen.