Ja vielä luki hän: "Minä makaan, mutta minun sydämeni valvoo; se on minun ystäväni ääni, joka kolkuttaa. Avaa minun eteeni, minun sisareni, minun armaani, minun kyhkyläiseni, minun ihanaiseni; sillä minun pääni on täynnä kastetta, ja minun palmikkoni täynnä yön pisaria." Viriävä aamutuuli siroitti valkeita seljankukkia kirjan lehdelle, Ekkehard ei karistanut niitä pois, hänen päänsä painui alas ja hän istui liikkumatta…
Sillä välin oli Cappan hilpein mielin ryhtynyt päivätyöhönsä. Työmaa oli tasangolla aivan Hohentwielin rajalla. Sinne olivat peltohiiret varustaneet sotaleirinsä, hamsterit kulettivat kokonaisia kuormastoja hyvää kauraa poskessaan talvivarastoihin, ja myyrät kaivoivat käytäviään someroiseen maahan. Sinne oli Cappan komennettu. Niinkuin valtiomiehen kapinallisessa maakunnassa oli hänen palautettava olot järjestykseen ja puhdistettava maa turmiollisista aineksista. Rajuilman kuurot olivat uurtaneet salakäytävät näkyviin. Varovasti alkoi hän niillä kohdin kaivaa syvemmälle ja otti monet peltohiiret hengiltä, sitten viritti hän huolellisesti paulansa ja pajuansansa, toisille paikoille asetti; hän myrkkysyöttejä, joita hän oli keittänyt aaroninparroista ja sudenmarjoista, ja soitteli hilpeästi murhatoimessaan aavistamatta, mitä ukkospilviä hänen päänsä varalle oli nousemassa.
Sen peltokaistaleen vierestä, jolla hän oli, alkoivat Reichenaun luostarin maat. Lähellä, vanhan tammimetsän rinteessä näkyi muutamia olkikattoja; siellä oli Schlangenhof, "käärmekartano". Se, ja sen ympärillä laajat alat peltoa ja metsää oli luostarin omaisuutta; eräs hurskas leski oli sielunsa pelastukseksi lahjoittanut sen pyhälle Pirminiukselle. Nyt isännöi siellä luostarin-arentimies, äkeä äijä, kovia ajatuksia pörröisessä päässä; hänellä oli monta renkiä ja piikaa ja hevosta ja nautaa ja hän menestyi hyvin, sillä ruskeita käärmeitä, joilla oli pesiä tallissa ja pihamaalla, hoiteli hän rehellisesti eikä jättänyt maitovatia tallinnurkassa milloinkaan tyhjäksi, jotenka ne olivatkin sangen kesyjä ja kiemurtelivat hilpeinä nurmikolla eivätkä, tehneet pahaa kenellekään. "Käärmeet ovat talon siunaus", selitti ukko usein, "talonpojissa on toinen olo kuin keisarin hovissa".
Mutta kaksi päivää oli arentimies nyt ollut pahalla päällä. Ankarat rajuilmat olivat saattaneet hänet huolestumaan vuodentulosta. Kun kolme raepäivää oli mennyt ohi vahinkoa tekemättä, panetti ukko hevosen valjaihin, kannatti rattaille säkin edellisvuoden rukiita ja ajoi Singenin kirkon diakoonin luo. Tämä nauroi partaansa kun näki luostarin arentimiehen ajopelit metsänlaidassa tuleviksi; hän tunsi laumansa. Hänen palkkansa oli pieni, mutta ihmisten hupsuus tiputteli siihen aina pieniä lisiä, niin että ei vellin tarvinnut kovin vetiseksi jäädä.
Luostarin arentimies oli kantanut jyväsäkkinsä hänelle ja sanonut: "mestari Otfried, olettepa tehtävänne hyvin tehnyt ja rukouksillanne kerrassaan karkoittanut rankkasateet pelloiltani. Älkäät unohtako minua vastakaan, jos vielä sattuisi ukonilmoja nousemaan!"
Ja diakooni oli vastannut: "Arvaanpa että satuitte näkemään minut kun Schlangenhofiin päin kääntyneenä seisoin kirkon-ovella ja pirskauttelin vihkivedellä kolme ristinmerkkiä rajuilman lumeiksi ja luin sen lisäksi kolmen pyhän naulan sanat; sepä se rankan ja rakeet ajoi pohjoiseen päin. Saattaapa tuosta rukiistanne tulla varsin mainiota leipää, varsinkin jos olisi siihen panna sekaan ripposen ohranjyviä."
Sen jälkeen oli luostarin arentimies taas palannut kotiaan ja oli juuri aikeissa lähettää säkin ohria ansaituksi lisäpalkkioksi asiamiehillensä taivaan eessä. Mutta jo taas nousi ilmoille myrkynmusta pilvi ja juuri kun se oli tammimetsän kohdalla, liikkui sitä vastaan toinen vaaleampi savenkarvainen, jolla oli viisi sakaraa, kuin kouran sormia, iski kiinni ja syyti salamoita ja synnytti raesateen, rankemman kuin edellisistä yksikään. Luostarin arentimies oli turvallisesti seisonut kuistillan; "Singenin pappi kyllä taas tuonkin minun mailtani karkottaa", oli hän ajatellut; mutta kun raskaita rakeita alkoi singota hänen peltoonsa ja vilja mennä lakoon, kuin nuolten tavoittama nuoriso taistelussa, ja kaikki viimein oli kuin raudalla kaadettu, silloin iski hän nyrkkinsä tammipöytään. "Kirottu olkoon Singenin valehtelija!" Epätoivoissaan päätti hän nyt käyttää vanhaa hegaulaista temppua, kun kerran diakoonin taika oli tehoton. Taittoi pari tammenoksaa lähimmästä puusta, repi lehdet yhteen kasaan ja siroitti ne mahtavan pihatammen juurelle; ja tämän toimituksen teki hän parhaimpaan juhlapukuunsa puettuna. Mutta rakeita satoi lakkaamatta pellolle huolimatta häänutusta ja tammen lehtien siroituksesta. Kuin paikalleen kiinni naulittuna tuijotti arentimies sateen pieksämää lehtikasaa, eikö siitä kuitenkin tuuli kääntyisi ja pilviä karkoittaisi. Mutta tuuli ei kääntynyt. Silloin kipristi hän kulmakarvojaan, puri huultaan ja astui tupaan. Rengit pysyttelivät hänestä kymmenen askeleen päässä, he tiesivät, mitä se tietää kun heidän herransa puree huulta. Melkein murtuneena istuutui hän tammipöydän ääreen, eikä puhunut pitkään aikaan sanaakaan. Sitten kirosi hän karkeasti. Kun luostarin arentimies kirosi, silloin oli asiat jo paremmin. Isäntärenki astui varovasti lähemmäs ja asettui seisomaan häntä vastapäätä pöydän toiselle puolen; hän oli melkein jättiläinen kooltaan, mutta isäntänsä edessä seisoi hän lauhana kuin lapsi:
"Jos minä sen noidan tietäisin!" sanoi vuokraaja, "sen ilmanoidan, sen pilvien-ämmän! Eipä hän olisi ilman maksua riepujaan Schlangenhofenia kohti huiskutellut… Kieli sen kidasta kuivukoon!"
"Mahtaako se olla noita-akan työtä?" virkkoi isäntärenki. "Eipä ole kenestäkään kuultu puhuttavan sittenkuin se metsänakka sieltä; uhripuunkummulta maan-kierrolle ajettiin."
"Ole vaiti!" ärjäsi isäntä tuikeasti, "siksi kun sinulta kysytään".