Samalla huomenhetkellä kuin Cappan oli kohdannut Ekkehardin, läksi arentimies isäntärenkinsä kanssa vainioille vahinkoa katsomaan. Ei puhuttu sanaakaan. Vahinko oli suuri. Mutta rajan takana olivat vainiot paremmin säilyneet, niinkuin olisivat metsikön tammet muodostaneet aidan, jonka toisella puolen olevan maan rakeet jättivät rauhaan. Siellä oli Cappan työssä. Hän oli juuri saanut ansat viritetyiksi ja aikoi hetkisen levätä. Otti vyöstään kappaleen ruisleipää ja silavakimpaleen, joka oli niin valkean ja pehmoisen näköinen kuin veres vitilumi, ja niin kaunis, että hänen täytyi liikutuksella muistaa uutta aviopuolisoansa, joka hänelle sellaiset eväät matkaan sääli. Ja hän mietiskeli kaikkinaista, mitä heidän keskensä oli sitte häiden tapahtunut, ja loi kaipaavan katseensa ilman leivosiin, ikäänkuin anellen näitä lentämään korkean Stoffelin kummulle hänen puolestaan tervehtimään asumusta ja aviovaimoa, ja hänen tuli niin hyvä mieli, että hän taas suoritti suurenmoisen loikkauksen ilmassa. Koska hänen solakka puolisonsa ei ollut läsnä, päätti hän nyt pitkästä aikaa heittäytyä pitkälleen eineestä oikein nauttiakseen, sillä kotona oli hänen yhä vielä pitänyt mukautua istumaan, niin vastahakoista kuin se hänestä olikin. Mutta samassa juolahti hänen päähänsä että Friderun oli hänen toimensa paremmaksi menestykseksi opettanut hänelle nakertajien hävityssanat ja käskenyt visusti painamaan mieleen, että ne myöskin tulivat luetuiksi.
Eikä olisi hänelle eine miltään maistunut, ennenkuin hän oli käskyn täyttänyt.
Vainion rajalla oli kivi, johon oli hakattu puolikuun kuva, Hadwigrouvan rajamerkki. Hän riisui puukengän oikeasta jalastaan, astui rajakiven luo ja kohotti käsivartensa metsää kohti. Luostarin arentimies oli isäntärenkinsä kanssa likellä metsänrinnettä; he pysähtyivät, eikä hän heitä nähnyt, vaan alkoi hokea, niinkuin Friderun oli opettanut: "Aius, sanctus, cardia cardioni!" Hiiret häijyt hiitolaiset, myyrät maita myllertävät, hamsterit häjynkuriset, pellolta pois, jos peijakas ois, eli saakeli sois! Maan alitse, maan ylitse, suin päin suon mutihin, jost'ei teitä tauti laske, luovuta luunkolotus, sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana! "Afrias, aestrias, palamiasit!"
Arentimies ja isäntärenki olivat tammien siimeksessä kuunnelleet manausta; nyt hiipivät he lähemmäs. "Afrias, aestrias, palamiasit!" hoki Cappan toistamiseen, niin samalla sävähti hänen niskaansa isku, joka paiskasi hänet suulleen maahan, ällistyneen korvaan kuului outoja ääniä ja neljä nyrkkiä piti samaa peliä hänen selässään kuin varsta riihessä.
"Tunnustatko sinä, viljavaras!" huusi luostarin arentimies hunnille, joka ei saattanut ymmärtää, mistä tämä hyvä hänelle. "Mitä pahaa on Schlangenhof sinulle tehnyt, senkin sääntaikuri, hiirinoita. pirunsikiö?"
Cappan ei osannut vastata mitään, häntä pyörrytti. Se vimmastutti ukkoa vielä enemmän.
"Katso sen silmään", käski hän isäntärenkiä, "näkyykö siinä kuva oikein, vai käännettynä, pää alaspäin!" — Renki teki työtä käskettyä. Mutta hän oli rehellinen. "Ei se ole silmässä", tunnusti hän. "No, katso käsivartta!"
Toinen riisui voitetun yltä mekon ja tarkasti hänen käsivarttaan. Joka viljelee yhteyttä pahojen henkien kanssa, sillä on ruumiissa joku merkki. Mutta he eivät löytäneet raukassa mitään virhettä, vain muutamia arvettuneita haavanjälkiä. He olivat jo vähällä leppyä häneen; sen ajan ihmiset olivat, niinkuin eräs historioitsija sanoo, intohimoissaan, niinkuin villit, kiivaat, ja äkkiä muuttuvaiset. Mutta rengin katse palasi mietiskelystä maan pinnalle; ja sattuipa suuri tamminkainen liikkumaan maassa, punervat sarvet pystyssä ylpeästi kuin hirvellä. Se oli katsellut Cappanin pahoinpitelyä ja alkoi nyt pyrkiä poispäin, kun se hänestä tuntui ilkeältä.
Mutta renki astahti säikähtyneenä taapäin.
"Ukkosen itikka!" huusi hän.