"Ukkosen turilas!" huudahti vuokraaja samaten. Nyt oli Cappan kadotettu. Että hän oli tuon kovakuoriaisen avulla sateen taikonut, siitä ei ollut enään mitään epäilystä; tamminkainen tietää ukkosta ja raesadetta.
"Tee katumus ja parannus, pakanakoira!" sähisi vuokraaja ja tarttui puukkoonsa. Vaan samalla juolahti hänen mieleensä uusi ajatus. "Veljiensä haudalla hän sen sovittakoon", sanoi hän sitten. "Hän on loihtinut sen koiranilman kostoksi hunnitappelusta; mikä sen olisi radastaan muuttanut."
Renki oli sillä välin musertanut tamminkaisen hengiltä kahden kiven välissä ja peitti kivet huolellisesti maahan. Nyt laahasivat he Cappania eteenpäin pellon poikki hunnien hautakummulle ja sitoivat häneltä pajunvitsoilla kädet ja jalat; sitten lähti renki juoksemaan Schlangenhofiin kutsumaan kumppaneitaan. Hurjina ja verenhimoisina saapuivat nämä; muutamat heistä olivat tanssineet Cappanin häissä; mutta eihän se saattanut estää heitä nyt kiiruhtamasta häntä kivittämään.
Cappan alkoi aprikoida asiain tilaa. Mitä hänen syykseen luettiin, sitä hän ei ymmärtänyt, mutta kyllä sen, että nyt on hätä käsissä. Sen vuoksi hän parkaisi kimakasti ja kaikuvasti, niinkuin haavoitettu hevonen kuolinhetkellään; siitä havahtui Ekkehard seljapuun luona unelmistaan, hän tunsi Cappanin äänen ja tähysti sinnepäin. Uudelleen kajahti Cappanin hätähuuto; silloin unohti Ekkehard korkean veisun ja riensi vuoren rinnettä alas. Hän tuli oikeaan aikaan. He olivat asettaneet Cappanin kumpua peittävää kallionlohkaretta vastaan ja seisoivat puoliympyrässä sen ympärillä. Luostarinarentimies ilmoitti; että hän oli tavannut hänet verekseltänsä ukkosenloihtimistyössä, ja kysyi heidän mieltään; he tuomitsivat hänet syylliseksi ja kivitettäväksi.
Tähän synkkään seuraan saapui Ekkehard. Hengellisen säädyn miehet olivat siihen aikaan vähemmässä määrässä soaistut, kun muutamia satoja vuosia myöhemmin, jolloinka yhtä löyhäperusteisten syytösten nojalla tuhansia poltettiin roviolla ja valtio "oikeutensa nojalla" sen vahvisti ja kirkko antoi siunauksensa. Ja Ekkehard, niin suuresti kun hän taikuutta uskoikin, oli kerran itse hurskaan piispa Azobardin luostarissa kirjoittanut kirjan kansan mieletöntä uskoa vastaan rajuilmoista ja ukkosesta; inho ja suuttumus toivat sanat hänen suuhunsa.
"Mitä te mielettömät teette, kun tahdotte tuomita, missä teidän pitäisi rukoilla, ettei teitä itseänne tuomittaisi! Jos tämä mies on jotakin rikkonut, niin odottakaa uuttakuuta, jolloinka Radolfin pappi pitää lähetyskäräjiä, siellä saavat lautamiehet päättää hänen taikuudestaan, niinkuin keisarin ja kirkon laki määrää!"
Mutta Schlangenhofin miehet eivät häntä uskoneet. Alkoivat vaan uhkaavasti murista.
Silloin päätti Ekkehard koskettaa toista kieltä hurjistuneiden mielissä.
"Ja luuletteko te todellakin, te pyhien maan, tämän Jumalalle otollisen Schwaabin maan pojat, että tuommoisella hunniraukalla olisi voimaa ja valtaa taikoa meidän päiviämme? Luuletteko te että pilvet tottelevat häntä? eikö pikemminkin kunnon hegaulainen salama olisi iskenyt häntä päähän rangaistukseksi rikoksesta, että muukalainen mies rohkenisi häntä lähestyä?"
Vähää puuttui, etteikö tämä perustus olisi vaikuttanut kotiseudustaan ylpeihin miehiin. Mutta luostarin-arentimies huusi: "Se ukkosen turilas! Se tamminkainen! Me olemme omin silmin nähneet sen kömpivän hänen jalkainsa juuressa!" Silloin kajahti uudelleen: "kivittäkää se!" ja samassa sinkosi isonlainen kivi ja sattui poloiseen pahasti. Silloin syöksyi Ekkehard pelottomasti Cappanin eteen ja suojeli häntä omalla ruumiillansa. Se vaikutti.