"Ettekö ole milloinkaan kuullut kerrottavan, ettei aikamiestä nurmen kukkaisen kauneus, ei ihanimmat yrtit, ei mitkään juuret eikä kiviin kätketty voima, ei metsä eivätkä kaikki ilman linnut niin virkistä kuin vanha viini?" virkkoi Ekkehard tytölle selitykseksi. "Mutta jo poikasena tiesi juutalainen profeetta sanoa kuningas Dareiokselle, kun itämaiden sotaherroja ja ylimyksiä seisoi valtaistuimen juurella kiistellen, kuka oli voimakkain: viini on voimakkain; se voittaa miehet, jotka sitä juovat, ja eksyttää niiden mielet."
Praxedis oli kääntynyt pois ja seisoi rintavallin laella.
"Katsokaahan tuonne, te tieteen lyhty", kehotti hän Ekkehardia, "mikä pikku hengenmies siellä on tulossa?"
Ekkehard kurkotti yli vallin ja katsoi alas äkkijyrkän kallionseinän edustalle. Linnantietä varjostavain pensaiden takana käveli ruskeatukkainen poika; sillä oli yllä munkkikaapu, joka ulottui aina nilkkoihin saakka, sandaalit paljaissa jaloissa, rautapäinen matkasauva kädessä. Ekkehard ei tuntenut häntä vielä.
Hetken perästä oli poika linnanportilla.
Hän varjosti kädellä silmiään ja katseli laajaa, kaunista maisemaa.
Sitten astui hän pihaan ja läheni varmoin askelin Ekkehardia.
Se oli Burkart, luostarinoppilas, Ekkehardin sisarenpoika, joka
Konstanzista tullessaan, poikkesi loman kestäessä tervehtimään enoansa.
Hän asettui juhlalliseksi ja lausui tervehdyksen, ikäänkuin olisi sen ulkoa opetellut.
Ekkehard suuteli hyvinkasvatettua koulupoikaa, joka viiteentoista ikävuoteensa ei ollut vielä yhtään kepposta tehnyt. Burkart lausui terveisiä Sankt Gallenista ja antoi enolle kirjeen mestari Ratpertilta, joka vertailevien tutkistelemuksiensa johdosta kyseli Ekkehardilta, missä mielessä ja muodossa hän tapasi kääntää eräitä vaikeita kohtia Virgiliuksessa. "Terveyttä, ja menestystä viisaudessa!" kuului kirjeen lopputervehdys.
Ekkehard alkoi laajalti kysellä kuulumisia luostariveljistä. Mutta
Praxedis keskeytti hänen utelunsa.