"Herran tähden!" hillitsi Praxedis, "luuletko sinä että täällä vain pudotaan kuin pilvistä linnantorniin ja kohta aletaan runoja esittää? Odota toki ensin vehnäkakkuasi."
Hän juoksi kyökkiin ja jätti Ekkehardin oppineen sisarenpojan lehmusten siimekseen keskustelemaan enonsa kanssa. Poika puheli ylimalkaan triviumista ja quadriviumista;[30] mutta kun Hohentwielin kallio aamuauringon valossa loi hienopiirteisen varjon edessä olevalle tasangolle, syventyi luostarinoppilas esittämään varjon olemusta, ratkasevasti selittäen että varjo oli valon vastakohtainen kappale ja osottaen kaikkien muiden määritelmäin mahdottomuuden.
Niinkuin suihkulähde pulppusi nuoresta suusta tieteen mahla. Tähtitieteenkin alalla oli hän kuin kotonaan; kärsivällisesti piti enon kuunnella Baktrian Zoroasterin ja Egyptinmaan kuninkaan Ptolemaioksen ylistystä, olipa eno joutua kovalle astrolabiumin, tähtien aseman määräyskoneen, rakenteen ja siinä tehtyjen parannusten suhteen; vieläpä alkoi ruskeatukkainen sisarenpoika todistaa, kuinka typerä oli niiden usko, jotka luulivat, että maapallon selkäpuolella asui antipoodien kunnianarvoisa suku — viisi päivää sitten oli hän kaikki nämä erimerkilliset asiat oppinut. Mutta lopulta kävi enolle samoin kuin urhoolliselle Otto-keisarille, kuin maailmanmainio Reimsin piispa Gerbert, ja Otrich, Magdeburgin tuomio-koulumestari, hänen ja neljänsadan oppineen apotin ja skolastikon edessä suorittivat väittelyänsä teoreettisen filosofiian jaosta ja perusteista — hän haukotteli.
Samassa toi Praxedis ihanan kirsikkaleivoksen ja pienen korin hedelmiä; siitäpä kääntyivät viisitoistavuotiaan maailmanmietiskelijän ajatukset luonnolliselle tolalle; hyvin kasvatettuna poikasena lausui hän ensin ruokahymnin, niinkuin tapa oli luostarissa, sitten syventyi hän kokonaan leivoksen syömiseen ja jätti kysymyksen antipoodeista tulevaisuuden ratkaistavaksi…
Praxedis kääntyi Ekkehardin puoleen. "Herttuatar käskee saattamaan teille tiedoksi", lausui hän teeskennellyn juhlallisesti, "että hän on päättänyt jälleen ryhtyä Virgiliusta tutkimaan; hän on utelias kuulemaan, kuinka kuningatar Didon sitten käypi. Tänä iltana alamme; teidän tulee näyttää iloiselta", jatkoi hän hiljaisemmalla äänellä, "se on hienotunteinen huomaavaisuus nähdäksenne että muutamain herrain kirjoituksista huolimatta ei luottamus teidän oppiinne ole kadonnut."
Niin oli. Mutta Ekkehard säikähti. Ettäkö taas vanhaan tapaan noiden molempien naisten parissa: jo se ajatus teki hänen kipeää. Hän ei vieläkään saattanut unohtaa, että oli kerran ollut muuan pitkänperjantain-aamu. Niinpä löi hän sisarenpoikaansa olalle, jotta tämä hätkähti. "Tällä kertaa et saa lomaasi käyttää kalasteluun ja lintujahtiin, Burkart"; sanoi hän, "tänä iltana luemme Virgiliusta armollisen herttuattaren kanssa, ja sinun tulee olla mukana."
Hän aikoi asettaa pojan suojelevaksi muuriksi herttuattaren ja ajatustensa välille.
"Hyvä on", sanoi Burkart huulet kirsikkamehussa, "Virgilius on minulle mieluisampi kuin metsästäminen ja ratsastus, ja olenpa pyytävä jaloa rouvaa opettamaan minulle hiukan, kreikankieltä. Sen jälkeen kun hän kävi luostarissa silloin kun te läksitte mukaan, ovat luostarinoppilaat usein sanoneet että hän osaa enemmän kreikkaa kuin luostarin kaikki kunnioitettavat isät yhteensä, hän on sen taikomalla oppinut… Ja vaikka olenkin kreikan taidossa ensimmäinen…"
"Sittenpä väkisinkin tapahtuu että sinä viiden vuoden perästä olet apotti ja kahdenkymmenen kuluttua pyhä isä Roomassa", huomautti Praxedis ivaten. "Siitä huolimatta, tuolla on linnankaivo; siellä voit huulesi pestä…"
Neljännen iltahetken aikaan odotti Ekkehard pilarien kannattamassa salissa valtijatartaan jatkamaan Aeneiidin keskeytynyttä lukemista; puoli vuotta oli Virgilius saanut olla rauhassa. Ekkehard tunsi ahdistavaa levottomuutta. Hän avasi akkunan. Ulan vilvoittava viileys virtasi sisään.