Burkart selaili latinalaista käsikirjoitusta.
"Kun herttuatar puhuttelee sinua, ole hyvin kohtelias", lausui Ekkehard.
Mutta poika vastasi itsetietoisesti: "Niin ylhäistä rouvaa puhuttelen vain runomuodossa. Hänen tulee nähdä, että hänellä onkin edessään yksi sisäkoulun kasvatteja."
Nyt saapui herttuatar, Praxedis seurassaan. Hän tervehti keveästi päätä nyökäten. Näyttämättä ensinkään huomaavan Ekkehardin toivorikasta sisarenpoikaa, asettui hän puuleikkauksilla koristettuun nojatuoliin istumaan. Burkart oli tehnyt siron kumarruksen ja seisoi pöydän päässä.
Ekkehard aukaisi Virgiliuksen. Silloin kysyi herttuatar välinpitämättömällä äänellä: "Mikä se on tuo poika?"
"Nöyrä kuuntelija, jolleka toivo saada oppia kreikkaa antaa rohkeutta lähestyä niin ylhäistä opettajatarta. Hän on oleva onnellinen, jos hän teidän huuliltanne…"
Mutta ennenkuin Ekkehard oli puheensa päättänyt oli Burkart astunut herttuattaren eteen, ujona ja samalla rohkeana lausui hän silmät maahan luotuina mutta äänenpainolla tarkasti osottaen tavumittoja:
"Esse velim Graecus, cum vic sim, dom'na, Latinus."
(Kreikkaa oppisin, herratar, kun latinaa vähän taidan.)
Se oli moitteeton kuusmitta.