Hadwig rouva kuunteli häntä puolittain ällistyneenä. Ruskeatukkaisia poikia, jotka laususkelivat kuusmittoja, ei sentään aina kulkenut Alemannian mailla. Ja täällä olivat hänen kunniakseen lausutut daktyylit ja spondeeot syntyneet valmistamatta. Sentähden leppyi hän nuorelle runosepälle.
"Annapas kun katson sinua lähemmältä", sanoi Hadwig rouva ja veti hänet luokseen. Poika miellytti häntä; viehkeät lapsenkasvot, poskilla kuultava puna, iho niin hieno, että ohuet sinervät suonet melkein saattoi alta erottaa; tuuheat kiharat varjostivat otsaa ja oppineiden nuorten huulten yllä kohosi uljas kotkanenä ilmaan kuin pilkaksi sille, mitä sen alta puhuttiin. Ja Hadwig rouva kiersi käsivartensa pojan ympäri, suuteli häntä huulille ja poskille ja alkoi häntä lapsellisesti hyväillä; veti sitten nahkapäällystäisen jakkaran aivan viereenpä ja pani pojan sille istumaan. "Ensin tulee sinun poimia minun huuliltani muuta kuin kreikkaa", sanoi hän nauraen ja suuteli häntä vielä kerran — "mutta oleppas nyt taas yhtä uljas kuin äsken ja sano nopeaan pari sulavasointusta säettä."
Hadwig pyyhki pojan otsalle valahtaneita kiharoita syrjään. Luostaripoika oli punastunut, mutta runomitasta ei häntä jonkun herttuattaren suudelmat saattaneet hämmentää. Ekkehard oli mennyt akkunan luo ja katseli alppien siintävää lakea, mutta Burkart lausui arvelematta:
"Non possum prorsus dignos componere versus,
Nam nimis expavi duce me libante suavi."
(En voi kauvempaa minä kunnon värsyjä laittaa:
Valtijatarpa mun suutelollaan on suunnilta saanut.)
Siinäpä taas kaksi virheetöntä kuusmittaa.
Herttuatar purskahti ääneen nauramaan. "Sinä olet varmaankin jo maailmaan tullessasi tervehtinyt päivän valoa latinalaisilla värsyillä! Niinhän ne helähtelevät, kuin olisi Virgilius haudasta noussut. Vaan miksi sanot joutuneesi suunniltasi, kun sinua suutelen?"
"Kun te olette niin ylhäinen ja ylväs ja kaunis", vastasi poika.
"Ole rauhassa", neuvoi herttuatar, "joka suutelo vielä huulillaan puistelee hihastaan niin säännöllisiä värssyjä, se ei ole suuresti suunniltaan joutunut." Hän asetti pojan itseään vastuksin istumaan. "Miksi niin halusta tahtoisit kreikkaa oppia?"
"Sanotaan että joka kreikkaa osaa, tulee niin viisaaksi että hän kuulee ruohon kasvavan", kuului luostaripojan vastaus. "Sittenkuin vanhin oppitoverini isohuulinen Notker on kerskunut aikovansa oppia ulkoa ja saksaksi kääntää koko Aristoteleen, ei minulla ole lepoa eikä rauhaa."