Hadwig rouva nauroi: "Eespäin siis! Tunnetko kuorolaulun: te meret ja virrat, kiittäkää Herraa?"
"Kyllä", vastasi Burkart.
"No, sano perässäni: Thalassi ke potami, eulogite ton kyrion!" Poika teki niin.
"Laula se!"
Poika lauloi.
Ekkehard katsoi moittivaisena tätä peliä. Herttuatar käsitti katseen.
"No nyt olet jo oppinut kuusi sanaa", sanoi hän Burkartille. "Kun taas kuusmitoilla pyydät lisää, niin annetaan. Istuppas nyt jalkaini juureen ja kuuntele hartaasti. Me alamme lukea Virgiliusta."
Ekkehard alkoi Aeneiidin neljännestä kirjasta ja luki Didon huolista, kuinka hänen ajatuksensa yhä palajavat jaloon troijalaiseen vieraaseen, kuinka sen muoto ja kaikki sanat syöpyvät syvälle hänen sydämeensä. Ja kuinka hän valittaa tuskaansa sisarelleen:
"Jos en mielessäin vakavaa lupaust' olis tehnyt,
Etten liittyyn käy kehenkään avion sitehillä,
Sitte kun entisen lempeni kuolema petti ja riisti;
Jos hääsoitto ja morsiuskammio ei olis inhoks,
Tää kenties minut ainoa lannistaa olis voinut.
Anna, sen ilmasen, sitte kun surma Sychaeoni tempas,
Jolloin tahrattiin velimurhan kautta Penaatit,
Hän vaan ainoa on, joka heltyyn tuntoni sai ja
Mieleni horjuun; lemmen polttavan tulta mä tunnen…"
Mutta Hadwig rouvaa ei huvittanut Kartaagon leskikuningattaren kärsimykset. Hän liikahti levottomana tuolillaan ja katseli kattoon. Hän ei enään löytänyt mitään yhtymäkohtia itsensä ja runoilijan naisolennon välillä.