"Malttakaa!" huudahti hän lukijalle. "Taas näkee että se on miehen kirjoittamaa. Hän tahtoo nöyryyttää naista. Tuo on ihan päätöntä. Kukapa sillä tavoin outoon vieraaseen hullaantuisi?"
"Siitä vastatkoon Virgilius", lausui Ekkehard. "Sellaisena lienee kuitenkin tarina kertomuksen hänen aikaansa säilyttänyt."
"Sitten on nykyinen naissuku voimakkaampi", huomautti herttuatar ja viittasi jatkamaan. Hän oli melkein loukkaantunut Virgiliuksen kuvauksesta, ehkäpä sentäänkin siksi että hän muisti omasta itsestään didomaisia taipumuksia. Aina ei ollut hänen laitansa ollut sama kuin tänään oli.
Ja Ekkehard luki, kuinka Anna varottaa sisartaan turhaan taistelemasta mieluista lempeä vastaan, kuinka jumalten alttarien luona uhria tehden anotaan rauhaa ja onnea, kuinka kalvava liekki syö ytimissä eikä arvetu sydämen haava. Ja taas tahtoo mieletön kuulla Iilion taisteluita, katse kertojan huuliin kiintyneenä. —
"Mentyä vieraiden, kun hälvennyt valo tummin
Kuun taas on, unehen myös kutsuvi laskevat tähdet,
Yksin huolien huoneessaan palo vuoteella lesken
Valvoo; kuuntelevansa ja katselevans' yhä luulee
Aeneeasta, ja sen kuvahan rakastunna sylissään
Askanioo pitävänsä, siitä jos rakkaus lientyis."
Hiljainen tirskuna keskeytti lukemisen. Luostaripoika oli tarkkaavaisena istunut herttuattaren jalkain juuressa, melkein hänen helmainsa poimuihin piiloutuen; nyt yritti hän hillitä päällekäypää naurunhalua, mutta ei onnistunut, vaikka hän kyllä painoi kämmenet kasvoihinsa sitä estääkseen.
"Mikäs on, nuori runoniekka?" kysyi Hadwig rouva.
"Johtui mieleeni ajatus", selitti poika nolona, "että jos korkea valtijattareni olisi kuningatar Dido, niin olisinpa minä äsken ollut Askanius, kun te minua hyväilitte ja suutelitte."
Herttuatar katsahti terävästi poikaan. "Rupeatko sinä puhumaan sopimattomia? Eipä ihmekään" — moitti hän osottaen sormellaan hänen hiuksiaan, "ennenaikainen rikkiviisaus on jo sinun päähäsi tuonut harmaitakin hiuksia."
"… Ne tuli sinä yönä, kun Romeias tapettiin", yritti Burkart selittämään.