"Siitä hyvästä ne tuli, että puhut tuhmuuksia, kun pitäisi ollaksesi vaiti", päätti herttuatar. "Nousepas ylös, koulupoika!"
Burkart nousi ja seisoi punastuneena hänen edessään. "No, mene nyt Praxedis neidon luo ja ilmoita hänelle, että sinulta pitää rangaistukseksi leikattaman kaikki harmaat hiukset ja pyydä kauniisti, että hän sen tekee. Sen saat ajattomasta nauramisesta."
Pojan silmissä oli kirkkaat kyyneleet. Mutta hän ei uskaltanut vastustaa. Hän meni Praxediksen luo, joka tunsi häntä kohtaan sääliä kuultuansa hänen olleen Romeiaksen kumppalina tämän viimeisellä retkellä. "En tee sinulle pahaa, pikkupoikani", kuiskasi hän. Mutta pojan täytyi polvillaan ollen painaa päänsä hänen helmaansa ja Praxedis otti suuret sakset olkipuneisesta ompelukoristaan ja teki määrätyn työn.
Säälittävänä kuului ensin pojan nyyhkytys — joka antoi vieraan käden sattua hiuksiinsa, sitä pidettiin oikeastaan pahasti häväistynä — mutta kun Praxediksen pehmeä käsi silitti hyväillen hänen poskiansa, sittenkuin se ensin oli suortuvan riistänyt, niin tulipa rangaistuksesta huolimatta pojan viimein niin hyvä mieli, että viimeinen kyynel vierähti hymyilevään suuhun.
Ekkehard tuijotti hetken äänetönnä eteensä. Huolettomien leikki tekee surullisen surun suuremmaksi. Häntä loukkasi, että herttuatar tällä tavoin lukemisen keskeytti. Eikä ollut Hadwig rouvan katseista lohdutusta luettavissa. "Hän pitää sinua pilanaan, niinkuin poikaakin", ajatteli hän, pani kirjan kiinni ja nousi ylös.
"Te olette oikeassa", sanoi hän Hadwig rouvalle, "se on päätöntä. Didon olisi pitänyt nauraa, ja Aeneaan syöksyä miekkansa kärkeen, se olisi ollut todellisempaa." Herttuatar katsahti ylös hämmästyneenä. "Mikä teidän on?" kysyi hän.
"En saata lukea enempää", vastasi Ekkehard. Hadwig rouva oli noussut seisaalleen. "Jos ette saata lukea enempää", lausui hän nähtävästi kyllästyneenä, "niin onhan meillä monta muuta keinoa hankkia hauskutusta. Kuinkahan olisi jos antaisin teille tehtäväksi kertoa jotakin huvittavaa — saatte valita vapaasti, onhan ulkopuolellakin Virgiliusta niin paljon mieltäkiinnittävää ja valtavaa. Tai sepittäkää itse jotakin. Teitä painaa joku taakka, te ette ilostu, ette halua lähteä maalle, kaikki teitä häiritsee; teidän henkenne kaipaa suurta tehtävää; me annamme sen teille."
"Mitä minä sepittäisin?" vastasi Ekkehard. "Eikö ole siinä onnea kylliksi, jos voipi olla niin suuren mestarin tulkkinakin, kuin Virgilius on?" Hän katsoi omituisesti herttuattareen. "Minä taitaisin laulaa vain eleegioita, kaipauksen surulauluja sangen murheellisia."
"Eikö mitään muuta?" kysyi Hadwig rouva moittivasti. "Eivätkö meidän esi-isämme olekaan sotia käyneet, eikö olekaan heidän sotatorvensa ja hyökkäyspärrytyksensä kajahdellut kautta maailman ja eivätkö ole he taistelleet taisteluita, yhtä mainehikkaita kuin maankulkija Aeneas? Luuletteko että suuri Kaarle keisari olisi käskenyt koota ja laulaa kansojen ikivanhoja lauluja, jos niissä vain oli tähkättömiä ruumenia? Joka paikkaanko teillä pitää olla latinalaiset kirjat?"
"En tiedä mitään", toisti Ekkehard.