"Mutta jotakin teidän pitää tietää", väitti herttuatar. "Olisipa tosiaan kumma, ellei, kun me linnan asukkaat jonakin iltana tulisimme kokoon ja istuisimme juttelemaan vanhoja tarinoita ja kertomuksia, siitä syntyisi enempää kuin mitä koko Aaneiidissä onkaan. Kaarle keisarin hurskas poika ei tosin enää mitään lukua pitänyt vanhoista sankaritaruista, vaan kuunteli kernaammin naukuvia virsiä ja kuoli sielun ja ruumiin puolesta raskautettuna, mutta meillä muilla ovat nuo tarinat lapsuudesta saakka vereen syöpyneet. Kertokaa meille joku niitä, mestari Ekkehard, niin jätämme Virgiliuksen ja lemmensairaan Didokuningattaren teidän yksityiseksi huviksenne."
Mutta Ekkehardin ajatukset kulkivat kaukana toisilla teillä. Hän pudisti päätään kuin uneksien.
"Minä näen, että te tarvitsette alkusysäystä", virkkoi herttuatar. "Saatte kaikilta ensin hyvän esimerkin. Praxedis, olepas valmis ilmoittamaan kamariherra Spazzolle, että me aijomme huomenna huvitteleida vanhojen tarinain kertomisella. Jokainen varustautukoon sitä varten." Hän tarttui Virgiliukseen ja nakkasi sen juhlallisesti pöydän alle merkiksi että uusi suunta oli alkava. Hänen ajatuksensa oli hyvä ja viehättävä. Vain luostaripoika, joka herttuattaren puhuessa oli antanut päänsä olla Praxediksen sylissä, ei sitä oikein tajunut. "Milloinkas saan oppia enemmän kreikkaa, armollinen valtijatar?" kysyi hän. "Thalassi ke potami…"
"Kun harmaat hiukset taas ovat kasvaneet", vastasi tämä iloisesti ja suuteli häntä jälleen.
Ekkehard lähti pitkin askelin salista ulos.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Saksalaisia sankaritaruja.
Korkean Twielin laella oli linnan muurien sisäpuolella siro puutarhakin, jyrkän kivimuurilla aidatun kallion kielelle rakettu. Se oli kuin viihtyisäksi varustettu etuvartionpaikka, sillä kallionrinta oli melkein pystysuora, niin että aidan yli nojautuen saattoi heittää kiven laaksonpohjaan, ja kuka tähystelystä oli huvitettu, se saattoi pitää silmällä vuoria ja lakeuksia, järviä ja alppien huippuja, näköalaa ei mikään rajoittanut.
Puutarhan nurkkauksessa kahisteli tuuli vanhaa vaahteraa, jonka jo kypsyneitä ja ruskettuvia siivekkäitä siemeniä lentää lehotteli alas laakson tummenevalle kukkaismaalle. Vaahteran vehreänharmaata runkoa vastaan oli pystytetty tikat, sen juurella seisoi Praxedis pidellen raskaan, pitkän telttakankaan päätä, mutta oksilla istui Burkart, luostaripoika, nauloilla ja vasaralla varustettuna naulaamassa kiinni toista päätä.
"Pidä varasi", huusi Praxedis, "luulenpa että sinä katselet haikarata, joka lentää Radolfin kirkontornia kohti. Katso sinä, kaikkien latinapoikien päämies, ettes lyö sitä naulaa ihan oksan juureen!"