"Mitä hän puhui?" kysyi herttuatar.
"Kyyhkyseni", niin hän puheli, "miksi piilout kallionhalkeamiin ja louhien lomiin? Anna minun nähdä kasvosi, anna kuullani ääntäsi, sillä sinun äänesi on suloinen ja kasvosi kauniit." Ja toisella kertaa hän taas sanoi: "miksi suutelet sinä sitä poikaa minun nähteni? Mitä toivon ja miksi viivyn vielä Liibyan mailla?"
"Tuopa kuulostaa somalta", kuiskasi Spazzo herra kreikattaren korvaan, "vai on teillä sekin omallatunnollanne?"
Mutta herttuatar sanoi Burkartille: "Sinä olet itse nähnyt unta.
Juoksepas ylös ja nouda enosi tänne, missä me häntä jo odotamme."
Hän istuutui miellyttävästi valtaistuinta muistuttavaan nojatuoliinsa. Ekkehard tuli luostaripojan mukana puutarhaan. Hän näytti kalpealta; hänen katseensa oli samea ja surullinen. Hän kumarsi äänettömästi ja istuutui pöydän vastakkaiseen päähän. Burkart aikoi siirtää jakkaransa herttuattaren jalkain juureen niinkuin eilenkin, kun Virgiliusta luettiin, mutta Ekkehard nousi ylös ja veti hänet kädestä luokseen. "Tänne!" sanoi hän. Herttuatar ei vastustanut.
Hän silmäsi seuruetta. "Olemme eilen väittäneet", sanoi hän, "että meillä on saksalaisissa saduissa ja tarinoissa yhtä runsaasti viehättävää ajanrattoa, kuin aikanaan roomalaisilla sankarilaulussaan Aeneaasta. Ja varmaan tietää itsekukin meistä jotakin uljaiden sankarien taisteluista, lujien linnain sortumisesta, taikkapa uskollisten rakastavaisten erosta tahi rikkaiden kuninkaiden turmiosta; ihmisten sydämet ovat monenlaatuiset: minkä yksi jättää tien syrjään, se juuri toista saattaa viehättää. Sentähden olemme tämänpäiväisen illanvieton järjestäneet, jotta jokainen meistä, arvan jälkeen, kertoisi viehättävän tarinan, ja pidätämme itsellemme oikeuden määrätä mieltäkiinnittävimmästä palkinnon. Jos toinen teistä miehistä voittaa, niin saakoon hän vanhan juomasarven, joka kuningas Dagobertin ajoista saakka on yläkerroksen suuressa salissa; jos taas uskollinen ystävämme Praxedis, niin odottaa häntä arvokas koriste. Oljenvedolla määrätään kuka alkaa!"
Praxedis oli pitänyt varalla neljä eripitkää oljenkortta ja ojensi ne herttuattarelle.
"Pannaanko nuoren runoniekankin varalle yksi?" kysyi hän.
Mutta Burkart sanoi säälittävällä äänellä: "Pyydän, säästäkää minua! Sillä jos opettajani Sankt Gallenissa saisivat tietää, että olisin taas kuluttanut aikaani joutaviin loruihin, niin saisin samanlaisen selkäsaunan kuin silloin kun me Romeiaan vartiokammiossa esitimme kertomuksen vanhasta Hildebrandista ja Hadubrandista, hänen pojastaan. Vartijan ainaisena ilona olivat nämä kertomukset ja hän itse veisti meille puuhevoset ja pitkät kolmikulmaiset kilvet; minä olin poika Hadudrandina ja toverini Notker vanhana Hildebrandina, kun hänellä on niin suuri alahuuli kuin vanhalla miehellä. Ja me ratsastimme toisiamme vastaan jotta tomupilvi pöllähti Romeiaan akkunasta ulos; juuri oli Notker irroittanut rannerenkaan ja ojentanut sen minulle lahjaksi, niinkuin laulussa sanotaan ja minä sanoin hänelle:
"Näytätpä minusta, vanha jätti, kuitenkin liian viekkaalta. Houkutteletko minua sanoillasi, yritätkö keihäälläsi heittää, ainako pettämällä olet tuohon ikään päässyt? Kertoivatpa minulle merenkulkijat, lännestä Wendeljärven yli tulleet: sota hänet vei, kuollut on Hildebrand, Heribrandin päivien alku! —