"Silloin tuli isä Ratolt, kaunopuheisuuden opettajamme, hiipien väliimme ja iski suurella pampullaan niin vinkeästi, että hevoset ja kilvet ja miekat putosivat käsistämme, ja Romeiasta haukkui hän vanhanaikaiseksi karhunnylkijäksi, joka eksytti meitä pois hyödyllisestä opiskelusta, ja Notker ja minä saimme rangaistukseksi Hildebrandnäytöksestä istua kolme päivää vedellä ja leivällä ja kumpikin sepittää sataviisikymmentä latinalaista kuusmittavärssyä pyhän Othmarin kunniaksi…"
Herttuatar hymyili. "Niinpä varjelkoon taivas meitä johdattamasta sinua uudelleen sellaiseen syntiin", sanoi hän.
Hän otti oljet oikeaan käteensä ja ojensi ne toisille vedettäväksi. Ekkehardin katse ei irtaantunut otsavanteeseen kiinnitetystä ruususta, kun hän vuorollaan astui esiin. Herttuattaren täytyi kahteen kertaan käskeä, ennenkuin hän otti korren.
"Murha ja palo ja maailmanloppu!" teki Spazzo herran mieli mekastaa, kun oli lyhimmän korren vetänyt. Mutta hän tiesi, ettei tässä puhe pelastanut, ja katseli alakuloisena pitkin jyrkkää kallionrintaa alas laaksoon, ikäänkuin odottaisi hän sieltä jonkun apuneuvon ilmestyvän. Praxedis oli virittänyt luuttunsa ja soitti alkusoiton, joka viehättävästi yhtyi vahteran lehtien kahinaan.
"Kamariherraamme ei pelottane rangaistus niinkuin luostaripoikaa, jos hän kertookin meille jotain kaunista," lausui herttuatar. "Alkakaa siis!"
Silloin kumartui Spazzo herra eteenpäin, asetti miekan eteensä pystyyn niin että hän saattoi nojata käsivarsiaan sen leveään kahvaan, silitti partaansa ja alkoi:
"Vaikka en olekaan vanhoihin taruihin erityisesti ihastunut ja mieluummin kuuntelen kuinka kaksi miekkaa vastuksin sihisee tai sitä ääntä mikä syntyy kun täyteen tynnyriin lyödään reikä, niin olen kuitenkin kerran kuunnellut kaunista kertomusta. Oli kerran nuoruudessa mentäväni Itaaliaan, ja tieni kulki Tyroolin kautta ja Brennervuoren yli; rotkojen ja kallioiden kautta kulkeva polku oli kova ja kivinen, jotta hevoseltani kirposi kenkä. Ja ehti jo ehtoo, niin tulin kylään, Gothenfass- tai Gloggensachsen-nimiseen; sen piti jo siinä olleen Bernin herran Dietrichin aikoina kuin kätkössä saksankuusien katveessa. Ylhäällä vuoren kaltaalla oli linnamainen talo. Sen edustalla oli paljon raudankuonaa ja sisältä leiskui tuli ja taottiin kovasti. Minä huusin seppää kengittämään hevostani, mutta kun ei ketään kuulunut, pistin kerta keihäällä ovea, jotta se ponnahti selkiselälleen, ja kirosin karkeanpuolisesti murhan ja palon ja kaiken pahan nimessä; niin ilmestyi äkkiä eteeni pörrötukkainen, mustakarvainen mies, ja tuskin olin sen nähnyt kun jo oli keihääni maahan isketty, jotta se sälähti moneksi sirpaleeksi kuin hauras lasi, ja pääni päällä heilutettiin rautakankea, ja miehen käsivarressa oli sellaiset lihakset, että niillä olisi voinut paiskata alasimen kuustoista syltä syvälle maan sisään.
"Niinpä ajattelin, että näissä oloissa ei siivollinen sana saattaisi olla haitaksi, ja sanoin sentähden: 'Aikomukseni oli vaan pyytää teitä suosiollisesti kengittämään hevostani.' Siitä pisti seppä kankensa maahan ja lausui: 'Tuo kuuluu toiselta ja päästää teidät pälkähästä. Mutta koppavuus ei Welandin pajassa auta, sen voitte kertoa kotonannekin.' Hän kengitti hevoseni ja minä näin että hän oli kunnianarvoisa seppä, jotenka meistä tuli ystävät ja minä panin hevoseni hänen talliinsa ja jäin hänen luokseen yöksi. Ja me joimme joltisesti aina yöhön saakka; se oli Terlaner-nimistä se viini ja hän kaatoi sitä leilistä. Siinä juodessa kysyin nokiselta isännältäni hänen pajansa oloja ja nimen syntyä. Silloin nauroi hän aikalailla ja kertoi minulle 'seppä Welandin tarinan'. Hieno se ei ollut, mutta kaunis."
Spazzo herra pysähtyi hetkiseksi ja loi pöytään katseen, niinkuin mies, joka silmäilee eikö mistään saisi kulausta viiniä kuivain huulten kastikkeeksi. Mutta sitä ei ollut käsillä eikä kukaan ymmärtänyt silmäyksen sisällystä. Niinpä hän jatkoi:
"Mistä Weland on kotoisin, kertoi Gothenfassin mies silloin minulle, sitä ei täälläpäin varmaan tiedetä. Sanotaan että pohjoisissa merissä, Skoonian maassa on jättiläinen Fade ollut hänen isänsä, mutta hänen isoäitinsä on ollut merenneito, joka nousi rannalle, kun poika oli syntynyt ja istui kalliolla koko yön huudellen: 'Seppä siitä syntyköön!' Silloin vei Fade pojan Mimerin, taontataiturin, luokse, joka asui synkässä metsässä kaksikymmentä peninkulmaa Toleedon takana ja opetti hänelle moninaiset taidot. Mutta kun hän oli ensimäisen miekkansa takonut, käski Mimer hänen lähteä omin päinsä kulkemaan, hankkiakseen velhoilta mestaruuden viimeistelyn. Ja Weland läksi velhojen luo ja saavutti suurta mainetta.