"Siihen aikaan hyökkäsivät jättiläiset velhojen maahan, jotta Welandin täytyi lähteä pakoon eikä hänelle jäänyt muuta kuin leveä miekkansa Mimung; sen sitoi hän selkäänsä ja tuli Tyroolin maahan. Mutta Eisackin, Aditschen ja Innin välisellä maalla vallitsi siihen aikaan kuningas Elberich; tämä otti Welandin ystävällisesti vastaan ja antoi hänelle metsäpajan Brennervuorella, ja kaikki rauta ja vaski ja mitä muuta vuoren sisuksista löytyisi, piti oleman Welandin omaa.
"Ja Welandin oli hyvä ja hauska olla Tyroolin vuorilla; vuorten purot solisivat hänen luokseen pyörittämään hänen koneitaan, myrsky piti tulta hänen ahjossaan hehkumassa ja tähdet puhelivat: 'meidän täytyy loistaa paremmin, muutoin kimaltelevat Welandin pajasta lähtevät säkenet meitä kirkkaammin.'
"Niinpä menestyi Welandin työ hyvästi. Kilpiä ja miekkoja, veitsiä ja maljoja ja mitä on korua kuninkaiden linnoissa, muovaili mielevä mies, eikä ollut niin laajalti, kuin aurinko Alppien lumille loistaa, seppää, Welandin vertaista. Mutta Elberichillä oli paljon pahansuopia vihamiehiä, jotka liittoutuivat, ottivat toissilmäisen Amiliaan johtajakseen ja hyökkäsivät maahan. Ja Elberich huolestui kovasti ja sanoi: 'kuka minulle Amiliaan pään toisi, niin ainoan tyttäreni sille avioksi antaisin!' Silloin sammutti Weland ahjon pajassaan, tempasi leveän miekkansa Mimungin ja läksi Elberichin vihamiehiä vastaan. Ja miekka oli hyvä; se löi Amiliaalta pään poikki, ja siitä pötkivät kaikki viholliset tiehensä. Mutta pään Weland vei kuninkaallensa. Vaan tämä sanoi suuttuen: 'Mitä lienen tyttärestäni puhunut, sen on tuuli vienyt; ei sovi seppä minulle pojaksi; siitäpä käteni nokeentuisi, kun tämä minua tervehtisi. Mutta palkaksi saat kolme kultarahaa, siitäpä hinnasta jo miehen kannattaa tapella ja pistää, reuhata ja tanssia, ja pitää mitä peliä hyvänsä ja ostaa itselleen tyttö markkinoilta!' Weland paiskasi maahan hänen kolme kultakolikkoansa, jotta ne kierivät valtaistuimen alle, ja lausui: 'Jumala teitä varjelkoon! Hyvästi nyt ja iäksi!' ja kääntyi lähteäkseen maasta pois. Mutta kuningas ei tahtonut menettää seppää, vaan otatti hänet kiinni, paiskautti maahan ja leikkautti poikki jalkajäntereet, jotta hän tuli ontuvaksi ja unohtaisi pakotuuman.
"Ja Weland kompuroi murheissaan metsäpajaansa ja sytytti taas tulen ahjoonsa, mutta ei viheltänyt eikä laulanut koskaan raskaalla vasaralla rautaa lyödessään, vaan mielessä kyti kosto. Niin tuli kerran kuninkaan poika, punaposkinen poikanen, joka yksikseen oli lähtenyt metsään, ja sanoi: 'Weland, tulinpa sinua katsomaan.' Niin sanoi seppä kavalasti: 'nouse alasimelle, niin näet kaikki parhaiten', — ja sieppasi ahjosta hehkuvan raudan ja pisti sen kuninkaanpojan sydämeen. Otti sitten pojan luurangosta raajain luut ja valoi niiden ympäri paljon vaskea ja hopea, jotta niistä tuli soihtujenkantimia, mutta kalloon kiinnitti hän kultaisen reunan, jotta siitä muodostui malja. Ja kaikki nämä lähetti Weland Elberichille; mutta kun etsijät olivat käyneet poikaa kysymässä, oli hän vastannut: 'En ole nähnyt; minne lienee metsään juossut.'
"Samaan aikaan käveli kuninkaan tytär puutarhassaan. Hän oli niin kaunis että kukkaset häntä kumartivat. Etusormessa oli hänellä käärmeenmuotoinen kultasormus ja käärmeen päässä kimalteli kiiltokivi, jonka Elberich itse oli siihen kiinnittänyt ja hän piti sormusta kokonaista kuningaskuntaa kallisarvoisempana ja lahjoitti sen tyttärelleen vain koska tämä kauneudessaan oli hänelle kaikista rakkain. Mutta kun neidon juuri piti poimia ruusua, luiskahti sormus hänen sormestaan, kilahti kiveen ja meni rikki ja kiiltokivi irtaantui kultajuotteesta, ja tyttö väänteli käsiään ja voivotteli kovasti eikä uskaltanut palata kotiin, sillä hän pelkäsi isänsä vihaa.
"Silloin sanoivat seuranaiset: 'mene salaa Welandin luokse, hän asian auttaa!' Niin tuli kuninkaantytär Welandin pajaan ja valitti hänelle hätäänsä. Tämä otti sormuksen, liitti sen yhteen, sulatti vaskea ja kultaa, ja kiiltokivi kimalti taas käärmeenpäässä. Mutta Welandin otsa oli synkissä rypyissä, ja kun neito hänelle ystävällisesti hymyili ja aikoi lähteä, niin sanoi hän: 'Hei, mitäs tänne olet hiipinyt!' paiskasi lujan oven lukkoon, pani salvan eteen ja tarttui voimakkaasti kuninkaantyttäreen ja kantoi hänet kamariin, jossa oli kerros sammalia ja sanajalkoja lattialla. Ja kun kuninkaantytär sieltä lähti, niin se itki ja repi silkinhienoja hiuksiansa…"
Naputtelu keskeytti Spazzo herran kertomuksen. Praxedis oli kääntynyt katsomaan herttuatarta, eikö hänen pitäisi punastuen hypätä ylös sulkemaan Spazzo herran suuta; mutta herttuattaren totisista kasvoista ei ollut mitään luettavana. Sentähden rummutteli hän kärsimättömänä sormillaan luutun kantta.
"… ja siinä oli tapahtunut väkivallantyö", jatkoi Spazzo herra hämmentymättä. "Mutta Weland alkoi laulaa ja joeltaa, jotta sellaista jolua ei oltu metsäpajasta kuultu siitä saakka kuin häneltä jalkajäntäreet silvottiin. Vaan hän jätti miekat ja kilven kesken ja takoi yötä ja päivää, takoi kahta suurta siipeä, ja tuskin oli hän saanut ne valmiiksi, niin tuli jo Elberich sotavoiman kanssa Brennerin kaltaalla. Silloin sitoi Weland siivet olkapäihinsä, vyötti miekkansa Mimungin vyölleen ja nousi katonharjalle, jotta ihmiset huusivat: 'katsokaa, Welandista on tullut lintu!'
"Mutta hän huusi kaikuvalla äänellä katonharjalta: 'Jumala teitä varjelkoon, kuningas Elberich! Kauvan te muistatte seppää. Pojan on hän tappanut, tytär kantaa hänestä lasta. Hyvästi, sanokaa tytölle terveisiä,' huusi hän vielä ja vaskisiivet kohosivat ja suhisivat kuin myrskyn tuuli ja hän kulki ilmojen halki. Kuningas tarttui jouseensa ja kaikki ritarit jännittivät kiiruusti omansa; niinkuin lentävien lohikäärmeiden lauma kiiti nuolia hänen jälkeensä; mutta Weland liiteli siivillänsä, ei ainutkaan rauta ylttynyt häneen ja hän lensi kotiansa Skoonian maahan isänsä linnaan, eikä ole häntä sen koommin nähty. Ei tosin kertonut Elberich tyttärelleen lentäjän terveisiä. Mutta vielä saman vuoden kiertäessä synnytti kuninkaantytär pojan, jonka nimi oli Wittich ja josta tuli suuri sankari, niinkuin sen oli isäkin.
"Se on seppä Welandin tarinan loppu."