Spazzo herra oikaisi itseänsä ja päästi pitkän ja syvän helpotuksenhuokauksen. "Vasta kertana jättänevät minut rauhaan", ajatteli hän. Tarinan vaikutus oli erilainen. Herttuatar puhui siitä kiitellen, sepän kosto tuntui hänestä oikeutetulta; Praxedis moitti, että se oli oikea raakalaistarina: kamariherra pitäisi kiellettämän enään milloinkaan tulemasta naisten silmien eteen. Ekkehard lausui: "En tiedä, muistelen kerran kuulleeni jotakin tuontapaista, mutta siinä tarinassa oli kuninkaan nimi Nidun ja paja Kaukasusvuorella."
Siitä julmistui Spazzo herra: "Jos teistä Kaukasus on muka parempi kuin Gloggensachsen, niin sijoittakaa se sinne! Mutta minä sen muistan vielä varsin hyvin, kun tyroolilainen ystäväni tarkasti näytti minulle paikankin. Kamarin oven päälle oli vaskesta taottu katkaistu ruusu ja katonharjalle rautainen kotkansiipi ja siihen oli kaiverrettu: 'tästä läksi seppä lentämään.' Ja monasti tulee tänne ihmisiä rukoilemaan, kun he luulevat, että Weland näet on ollut suuri pyhimys."
"Katsotaanpas, kenenkä nyt on vuoro kiistää herra Spazzon kanssa palkinnosta", lausui herttuatar ja sekotti korret. He vetivät. Lyhyin olki jäi Praxediksen käteen. Tämä ei käynyt hämilleen, eikä anonut armoa; pyyhkäisi vaan valkoisella kädellä tummia suortuviansa ja alkoi:
"Minulle tosin eivät ole imettäjät merenneidoista kehtolauluja laulaneet, enkä, Jumalan kiitos, ole koskaan metsäpajoihin osunut, mutta kyllä Konstantinooppelissakin moninaisia seikkailuja kertoillaan. Ja kun keisarinhovissa sain opetusta niissä taidoissa, jotka seuranaisille hyvin soveltuvat, niin oli siellä eräs vanha avaintenvartijatar, Glycerium nimeltään, joka usein sanoi meille:
"'Kuulkaa, tytöt, kun joskus palvelette jotakin ruhtinatarta, ja hänen sydäntänsä polttaa salainen rakkaus eikä hän saa nähdäkseen sitä, jota hänen mielensä halajaa, niin täytyy teidän olla viekkaat ja viisaat niinkuin kamarineito Herlindis, kun kuningas Rother oli kosinut keisari Konstantiinoksen tytärtä.' Ja kun me istuimme koolla naistensalissa, niin tirskuttiin ja kuiskuteltiin siksi kunnes Glycerium, vanhus, kertoi 'kuningas Rotherin tarinan'.
"Ennen muinoin vallitsi Bospoorin merilinnassa keisari Konstantinos, jolla oli niin ihmeenihana tytär, jotta hänestä sanottiin, että hän oli säteilevä niinkuin iltatähti ja loisti tyttöparvessa niinkuin kultalanka silkissä. Niin tuli kerran Bospoorin satamaan laiva, ja siitä astui maihin kaksitoista jaloa kreiviä ja kaksitoista ritaria ja ratsasti Konstantinoksen hoviin ja se, joka ratsasti etumaisena, oli nimeltään Lupolt. Ja kaikki pääkaupungin kansa ihmetteli heitä, sillä heidän viittansa ja vaatteensa olivat yltänsä täynnä jalokiviä ja kalliita koristeita ja hevosten satuloissa kilisivät kultaiset kulkuset. Ne olivat Viikinkimaan kuninkaan, Rotherin, lähettiläitä, ja Lupolt nousi ratsailta ja lausui keisarille:
"'Meidät lähettää kuninkaamme, nimeltänsä Rother, joka on kaunein mies, mikä milloinkaan lie vaimosta syntynyt; häntä palvelevat jaloimmat sankarit ja hänen hovissaan on tanssia ja soittoa ja juhlia, niin paljon kuin mieli halajaa. Mutta hän on naimaton ja hänen sydämensä yksin, niinpä te antakaa hänelle tyttärenne!' Mutta Konstantinos oli äkkipikainen herra; suuttuen heitti hän valtaomenan maahan ja lausui: 'Ei ole vielä kenkään päätänsä menettämättä minun tytärtäni kosinut; kuinka julkeatte te mertentakaiset tulla minua häpäisemään? Te olette vankeja kaikki!' Ja hän panetti heidät vankilaan, jonne ei paistanut päivän aurinko eikä yöhyen kuu, ja he saivat vaan vettä juodakseen ja itkivät katkerasti.
"Kun tästä saapui tieto kuningas Rotherille, niin tuli hänen mielensä sangen murheelliseksi ja hän istui rannan kivelle eikä puhunut kenenkään kanssa. Siinä päätti hän sankarintavoin lähteä merten yli auttamaan uskollisia lähettejänsä. Ja häntä varotettiin kreikkalaisista, että siellä täytyi totuus peittää, jos jotakin tahtoisi aikaansaada; sen vuoksi otti hän sankareiltaan valallisen lupauksen, ettei kukaan kutsuisi häntä Rotheriksi, vaan kaikki sanoisivat hänen olevan Dietrichin, jonka muka kuningas Rother oli maanpakoon ajanut ja joka nyt tuli anomaan Kreikan keisarin suojaa. Niin lähtivät he meren yli.
"Ja Rother otti laivaan harppunsa, sillä ennenkuin hänen kaksitoista lähettilästään olivat ankkurin nostaneet, oli hän harppuineen tullut rannalle ja soittanut kolme laulua muistoksi heille. 'Ja jos te joskus hätään joutuisitte ja kuulette näiden laulujen säveleen, niin on Rother lähellänne apua tuoden!'
"Oli juhlapäivä ja keisari Konstantinos oli ratsastanut hippodroomille, kun Rother saapui kaupunkiin. Ja kaikki mitä Konstantinoopelissa oli väkeä kokoontui tuloa katsomaan; sellaista ei oltu vielä milloinkaan nähty, sillä Rother toi mukanaan myöskin jättiläisensä: ensimäisen nimi oli Asprian, joka kantoi neljänkolmatta kyynärän mittaista terästankoa, toinen oli nimeltään Widolt ja tämä oli niin hurja, että häntä täytyi kuljettaa kahleissa; kolmannen nimi taas oli Rusko.