"Mutta Dietrich sanoi: 'Neito, teet syntiä nyt. Olen ennen aikaan moneen naiskammioon käynyt, kun asiat olivat toisin, miksi pilkkaat sinä nyt maatonta miestä? Keisarin hovissa on jaloja herttuoita ja ruhtinaita suuri joukko; ei milloinkaan ajatellut valtijattaresi tuota puhetta.'
"Ja kun Herlindis koetti vakaasti vakuuttaa, sanoi Dietrich herra: 'Täällä on monta silmälläpitäjää. Joka tahtoo kunniansa säilyttää, sen täytyy menetellä varovasti. Konstantinos karkoittaisi minut valtakunnastaan. Niinpä syntyisi siitä vain riitoja, jos tahtoisin valtijatartasi nähdä. Sano se hänelle, vaikka kovin halajankin häntä palvella.'
"Herlindis teki nyt lähtöä, mutta kuningas käski kultaseppänsä valaa kaksi kenkää hopeasta ja kaksi kullasta, ja lahjoitti hänelle kummastakin parista yhden, sen lisäksi viitan ja kaksitoista kultasolkea, sillä hän oli ymmärtäväinen mies ja tiesi, että ruhtinattaren kamarineitoa, joka lemmenasioissa viestejä viepi, tulee pitää suuressa kunniassa."
… Praxedis odotti hetken, sillä Spazzo herra, joka jo jonkun aikaa oli miekkansa kärjellä piirrellyt suurinenäisiä naamoja hiekkaan, oli kuuluvaisesta rykäissyt. Mutta kun kamariherra ei sentään sanoiksi puhjennut, jatkoi neito:
"…Ja Herlindis kiiruhti iloisena linnaan ja kertoi valtiattarelleen: 'Kovin ja tarkasti huolehtii se kunnon sankari kunniaansa; hänelle on keisarin suosio liian kallis. Mutta katsokaas tänne, mitä hyvää hän minulle antoi: kengät, viitan, nämä kaksitoista soikea. Onnelliseksipa itseäni ylistän, kun hänen luoksensa jouduin. Enkä ole vielä elämässäni kauniimpaa ritaria nähnyt. Herra anteeksi antakoon, mutta katselinpa häntä kuin olisi hän taivaan enkeli ollut.'
"'Voi minua!' sanoi keisarin tytär, 'enkö siis minä milloinkaan saa olla niin onnellinen? Täytyy sinun antaa minulle edes nuo kengät, jotka jalon miekankantajan suosio sinulle soi; saat sijaan niiden täyden kultaa.'
"Silloin tehtiin kauppa. Prinsessa pani kultakengän jalkaansa ja otti hopeaisenkin, mutta se olikin saman jalan kenkä. 'Oi minua!' valitti kaunotar, 'tässähän on tapahtunut erehdys, eihän tämä sovi jalkaan; sinun pitää uudelleen mennä Dietrich herran luo ja pyytää, että hän antaa sinulle toisen kengän ja tulee itse.'
"'Siitäkös juoruja syntyy', nauroi Herlindis. 'Mitäpä siitä? Minä lähden' — ja hän nosti helmansa melkein polviin saakka ja asteli, ikäänkuin olisi hän naisellisen käymistavan unohtanut, sateen liottamasta maasta huolimatta Dietrichin luo. Ja kunnon sankari tiesi kyllä, minkä vuoksi hän tuli, mutta ei ollut mitään huomaavinaan. Herlindis sanoi hänelle: 'Minun täytyy vieläkin viestiä käydä; nyt käskee valtijattareni pyytämään että antaisit toisen kengän ja itse tulisit häntä näkemään!' 'Oo kuinka halusta sen tekisin!' vastasi tämä, 'mutta keisarin kamariherrain pitää tuloni ilmoittaa'. 'Ei käy laatuun!' sanoi Herlindis, 'ne temmeltävät pihalla ja pitävät keihäsharjoituksia; ota sinä kaksi palvelijaa ja lähde hiljakseen perässäni; siinä mellakassa ja turnauksessa ei sinua kukaan huomaa.'
"Nyt aikoi uskottu lähteä pois. Mutta ritari lausui: 'Minäpä kuulustelen ensin kenkiä'. Niin huusi Asprian ulkoa: 'Mitäpä yhdestä vanhasta kengästä? Monta tuhattahan niitä on taottu ja varastoon pantu; minä käyn etsimässä sopivan.' Ja hän toi sen, ja Dietrich lahjoitti kamarineidolle taasen viitan ja kaksitoista solkea.
"Sitten läksi hän ennakolta ilmoittamaan haltijattarelleen toivottua sanomaa. Mutta Dietrich herra toimitutti hippodroomilla suuren melun ja käski jättiläistensä lähtemään liikkeelle; silloin läksi Widolt ulos kanki olalla ja piti kauheata menoa ja Asprian teki ilmassa kuperikeikkoja, ja Rusko heitteli suurta monen sadan naulan painoista kiveä kaksitoista syltä korkealle, niin ettei kukaan vakoilijoista tullut huomanneeksi Dietrich herraa.