"'Minä otan sen taatakseni', sanoi Rother. Silloin suuteli keisarin tytär sankariansa ja tämä poistui kunnialla hänen neitsytkammiostaan ja läksi asuntoonsa ja juuri autuas oli hällä olo. Mutta kun aamu sarasti, otti neito sauvan, verhoutui mustaan murhepukuun ja sovitti hartioilleen pyhiinvaeltajakaulurin, kuin aikoisi hän maasta, lähteä, ja kalpean ja onnettoman näköisenä meni hän keisari Konstantinoksen luo, koputti ovelle ja puheli viekkaasti tälle: 'isä kulta, nyt minä, näin nuorena vielä, olen turmioon joutumassa. Tilani on sangen surkea, kuka mieltäni lohduttaa? Unessa saapuvat kuningas Rotherin tyrmään pannut lähettiläät alati luokseni, ovat niin kuihtuneen ja kurjan näköisiä, eivätkä anna minulle rauhaa; minun täytyy lähteä pois, jotta ne luopuvat minua kiduttamasta, ellet sinä ehkä sallisi minun toimittaa raukkain virkistykseksi ruokaa, viiniä ja kylpyjä. Päästä heidät irti, vaikkapa vain kolmeksi päiväksi.'
"Keisari vastasi: 'Siihen kyllä suostun, jos toimitat minulle takuun, että ne kolmantena päivänä taas palajavat tyrmäänsä.'
"Kun sitten käytiin atrialle keisarinhovissa, tuli myöskin Dietrich herraksi puhuteltu sinne miehinensä ja kun atrian jälkeen pestiin käsiä, kulki neito pöytäkuntien luona muka rikkaiden herttuoiden joukosta etsimään takausta, mutta sanoikin Dietrichille: 'Rohkenetko nyt auttaa minua pulasta ja ottaa lähettiläät henkesi päälle?'
"Niin tämä vastasi: 'Kyllä varmaan, sinä neidoista ihanin!'
"Ja hän tarjosi keisarille päänsä pantiksi, ja keisari lähetti miehiä hänen kanssaan aukaisemaan vankilaa.
"Siellä makasivat lähettiläät kurjina ja voimattomina. Kun ovet avattiin, paistoi kirkas päivä tyrmään ja huikaisi raukkojen silmät, jotka eivät enään olleet valoon tottuneet. Kun ne kaksitoista kreiviä, kukin yhden ritarin saattamana, astuivat ulos tyrmästä, eivät he oikein tahtoneet osata edes kävelläkään. Etumaisena kulki Lupolt, heidän johtajansa, joitakin rikkinäisiä riepuja alastomuuden verhona, parta takkuisena ja pitkänä, ruumis aivan rikkiruhjottuna. Dietrich herra seisoi surullisena ja kääntyi syrjään, ettei häntä tunnettaisi, ja saattoi vain vaivoin pidättää kyyneliänsä, sillä ei vielä milloinkaan ollut tuska seissut niin liki häntä. Hän käski saattaa heidät majaan ja hyvään hoitoon ja kreivit kysyivät: 'kuka oli tuo, joka seisoi syrjässä? Hän varmaan suopi meille hyvää.' Ja he nauroivat ilosta keskellä suruansa, vaikka eivät tunteneetkaan häntä.
"Seuraavana päivänä kutsut keisarin tytär paljonkokeneet hoviin, lahjoitti heille hyvät, loistavat vaatteet, toimitti heille lämmintä kylpyä ja atrian heitä ravitakseen. Kun nyt herrat istuivat syömään ja olivat osan kärsimyksiänsä unohtaneet, otti Dietrich harppunsa, hiipi seinäverhon taakse ja koetti kieliä, soitti ne laulut, jotka hän oli soittanut merenrannalla silloin. Lupolt kohotti juuri maljaa, mutta hänen kätensä hervahti ja viini valui pitkin pöytää; toiselta, joka leikkasi leipää, putosi veitsi kädestä, ja kaikki kuuntelivat hämmästyneinä; mutta sointuvammin ja heleämmän kajahteli heidän kuninkaansa soitto. Silloin hypähti Lupolt pöydän yli ja kaikki kreivit ja ritarit hänen perässään, kuin olisi entisen voiman henki taas heidän sisälleen tullut, ja he vetäsivät verhon alas ja syleilivät harpunsoittajaa laskeutuen polvilleen hänen eteensä eikä riemulla ollut mitään määrää.
"Silloin tiesi neito, että se tosiaan oli Viikinkimaan kuningas Rother, ja kirkasi ilosta, jotta Konstantinos, hänen isänsä, riensi paikalle — tahtoipa tämä taikka ei, niin täytyihän hänen suoda heidät toisillensa, eikä lähettiläiden enään milloinkaan tarvinnut tyrmään palata, eikä Rotheria enään sanottu Dietrichiksi, vaan suuteli hän morsiantansa ja läksi hänen kanssaan merten yli kotiansa ja oli onnellinen mies ja piti vaimonsa korkeassa kunniassa, ja kun he lempeä nauttien yhdessä istuivat, sanoivat he: 'Ylistetty olkoon Jumala ja miesten uljuus ja viisaiden kamarineitojen viekkaus!'
"Se on kuningas Rotherin tarina."
… Praxedis oli kertonut kauvan.