Mutta se ei häntä innostuttanut. "Me saamme taistella paholaisen kanssa", sanoi hän, "ja se on vielä suurempaa."
Hadwig rouva ei halunnut vielä lopettaa. Hän taittoi vaahteran oksan kahteen eri pitkään palaseen ja astui Ekkehardin luo. Tämä kavahti ylös hämmentyneenä.
"No", sanoi herttuatar, "vetäkää! Te taikka minä."
"Te taikka minä", sanoi Ekkehard synkästi. Hän veti lyhemmän pätkän. Se luisui hänen kädestään; hän vaipui taas istuimelleen ja oli vaiti.
"Ekkehard!" lausui herttuatar tuikeasti.
Hän katsahti ylös. "Teidän täytyy kertoa!"
"Minun täytyy kertoa!" mutisi nuori munkki ja sipasi kädellään otsaansa.
Se oli kuuma; myrskyisiä ajatuksia riehui sen takana.
"Niinpä niin — kertoa! Ken säestää minua luutulla?"
Hän nousi seisaalleen ja silmäsi ulos kuutamo-yöhön. Ihmetellen katselivat toiset hänen käytöstään. Mutta hän alkoi soinnuttomalla äänellä:
"Siitä tulee lyhyt historia. Oli kerran valo, joka loisti heleästi ja loisti alas vuorelta ja loisti sateenkaaren väreissä ja kantoi ruusua otsavanteessaan…"