"Ruusua otsavanteessaan?!" murisi Spazzo herra päätään pudistaen.
"…Ja oli myös tumma yöperhonen", jatkoi Ekkehard samalla äänellä kertomustaan, "joka lensi ylös vuorelle ja tiesi että hänen palaman pitäisi, jos hän sinne lentäisi, ja lensi kuitenkin sinne, ja se valo poltti sen yöperhosen, niin että se hiiltyi ja unhotti lentämisen. Amen!"
Hadwig rouva kavahti suuttuneena istuimeltaan.
"Oliko tämä koko historianne?" kysyi hän. "Koko minun historiani!" vastasi Ekkehard entisellä äänellä.
"Onpa jo aika, että menemme levolle!" sanoi Hadwig rouva ylpeästi.
"Yöilma tuottaa kuumetta."
Hän astui ylenkatseellisesti hymähtäen Ekkehardin ohitse. Burkart kantoi hänen helmustaan. Ekkehard seisoi järkähtämättömänä paikallaan. Kamariherra taputti häntä olalle. "Yöperhosenne oli tyhmä piru, herra kappalainen!" virkkoi hän sääliväisesti. Tuulenhenki tuli akkunasta sisään ja puhalsi kynttilät sammuksiin. "Se oli munkki!" vastasi Ekkehard välinpitämättömästi, "hyvää yötä!"
YHDESKOLMATTA LUKU.
Hylättynä ja pakolaisena.
Kauvan istui Ekkehard vielä lehtimajassa; sitte oli hän juossut ulos yöhön. Hän ei tiennyt mihin mennä. Aamusella tapasi hän itsensä Hohenkrähenin kalliolla, joka oli ollut yksinäisenä ja asumattomana metsänrouvan siltä lähdettyä. Poltetun mökin rauniot makasivat sekasorrossa toistensa päällä; entisen asuintuvan kohdalla seisoi vielä hiippalakkinen roomalaiskivi, mutta ruoho saarsi sitä joka haaralta ja korkea sananjalka kurotti lehtiään tummunutta jumalankuvaa kohti.
Ekkehard kavahti kimeästi ja pilkallisesti kirkaisten pystyyn. "Pyhän Hadwigin kappeli!" huusi hän ja löi nyrkillään rintaan, "niinhän sen pitääkin olla!" Hän sysäsi roomalaiskiven kumoon ja nousi kalliokielekkeelle; sille tultuaan hän viskautui pitkäkseen ja painoi kasvonsa viileään maaperään, jota kerran Hadwig rouvan jalka oli polkenut. Kauvan hän siinä virui; kun aurinko keskipäivän aikaan poltti täydellä terällään, makasi hän vielä siellä ja nukkui.