Illalla hän palasi takaisin korkealle Twielille, hiestyneenä, väsyneenä ja hoiperrellen. Heinänkorsia riippui hänen karvaisessa kaapussaan. Linnan väki väistyi arasti hänen tieltään, kuten ainakin miehen, jonka otsaan onnettomuuden sormi jo on leimansa painanut. Muulloin oli heidän tapanaan ollut mennä häntä vastaan ja pyytää hänen siunaustaan.
Herttuatar oli kyllä huomannut hänen poissaolonsa, muttei ollut kysellyt häntä. Ekkehard nousi ylös tornikammioonsa; sinne tultuaan hän tempasi käteensä erään esillä olevan pergamentin, ikäänkuin tahtoisi lukea. Se oli Gunzon kirjoitus häntä vastaan. "Kernaasti kehottaisin teitä toimittamaan hänelle parantavan lääkkeen apua, mutta pelkäänpä, että hänen tautinsa on liian syvälle juurtunut", luki hän siitä. Hän purskahti nauramaan. Holvattu katto kajahti vastaan, hän kavahti pystyyn kuin tutkiakseen, ken hänelle nauroi. Sitte hän astui akkunan ääreen ja katseli alas syvyyteen; se johti sangen alas… Huimaus tahtoi temmata hänet sinne, silloin vetäysi hän takasin.
Vanhan Thieton pullonen seisoi kirjojen luona. Se saattoi hänet alakuloisesti muistelemaan sokea-parkaa. "Naispalvelus on paha asia sille, joka vanhurskaana tahtoo pysyä", oli tämä kerran lausunut hänelle, kun hän oli ottanut häneltä jäähyväisiä.
Hän repäsi sinetin pullon suusta ja kaatoi Joordanin vettä päänsä päälle ja siveli sillä silmiään. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Pyhien virtainkaan vesi ei sammuta sydämmen hehkua; vain sille, joka siihen syöksyy ei koskaan palatakseen, voi se antaa ikuisen unhotuksen… Kuitenkin hengähti rauha lopulta häntä vastaan. "Minä tahdon rukoilla", sanoi hän, "tämä on kiusausta!" Hän heittäytyi polvilleen, mutta silloin tuntui hänestä, kuin lentelisi kyyhkysiä hänen päänsä ympärillä, kuten silloin, kun hän ensikerran oli astunut tornikammioon, mutta nyt oli niillä irvistelevät naamat ja ivallinen piirre nokkainsa ympärillä.
Hän nousi pystyyn ja kulki hitain askelin kiertoportaita alas linnankappeliin. Sen alttari voi todistaa monista hurskaista hartaudenharjoituksista. Kappelissa oli kuten ennenkin hämärää ja hiljaista. Kuusi paksua pylvästä kuusikulmaisin, lehtikoristeisin huipuin kannatti alempaa holvia; hieno säde päivänvaloa lankesi sisään kapeasta akkunasta. Komeron pohja, missä alttari sijaitsi, oli heikosti valaistu; vain kultapohja Vapahtajan mosaiikkikuvan ympärillä kimalsi heikosti. Kreikkalaiset taiteilijat olivat aikoinaan tuoneet oman kirkonkoristelutapansa Saksan kallioille; valkoisessa monipoimuisessa puvussa, kullanpunainen sädekiehkura päänsä ympärillä, kohosi seinällä Lunastajan laiha vartalo, oikean käden sormet ojennettuina siunaukseen.
Ekkehard polvistui alttarin portaille, nojaten otsansa kylmiä paasia vastaan; — siten virui hän kauvan ajatuksiin vajonneena. "Sinä, joka kannoit maailman synnit, anna säteen armostasi langeta minunkin kurjan päälle!" Hän kohotti katseensa ja tuijotti jäykästi ylös, kuin odottaen kuvan astuvan alas seinältä ja ojentavan hänelle kätensä. "Minä makaan edessäsi niinkuin Pietari myrskyn ja aaltojen ympäröimänä, eivätkä aallot kannata minua. Herra, pelasta minut! Pelasta minut niinkuin hänet, kun myrkyssä vaelsit järven yli ja ojensit hänelle kätesi sanoen: Vähäuskoinen, miksis epäilet?"
Mutta mitään ihmettä ei tapahtunut.
Ekkehardin ajatukset menivät sekaisin.
Kappelissa kuului kahinaa kuin naisenhameesta. Mutta hän ei kuullut mitään.
Hadwig rouva oli astunut alas kappeliin, omituisen muutoksen valtaamana. Sittekun hänen mielensä oli vieroittunut munkista, esiintyi hänen vanhan miesvainajansa kuva entistä useammin hänen sielussaan. Se on luonnollista. Kun yksi alentuu, täytyy toisen kohota. Äskeinen Virgiliuksen lukukin oli edistänyt tätä muutosta, olihan silloin ollut niin monesti puhetta Sychaeuksesta.