Huomenna oli Burkhard herran kuolinpäivä. Kappelissa lepäsi vanha herttua kilpi ja keihäs kupeellaan. Karkeaksi hakattu paasi peitti hänen hautansa alttarin läheisyydessä. Heikosti liekitsi sen päällä ikuinen lamppu. Sen äänessä seisoi harmaakivinen hauta-arkku pienten, muodotonten joonialaisten pylväiden päällä, jotka päättyivät alhaalla aarni-eläimen kuviin. Sen oli Hadwig rouva kerran teettänyt itseään varten. Joka vuosi herttuavainajan kuolinpäivänä hän antoi täyttää sen jyvillä ja hedelmillä ja antaa ne sitte köyhille. Hurskas tapa siihen aikaan oli jakaa elintarpeita kuolleiden leposijoista.
Hän tahtoi tänään rukoilla puolisonsa haudalla. Paikan hämäryys peitti häneltä polvistuneen Ekkehardin.
Yht'äkkiä hän säpsähti hartaudessaan. Hänen korviinsa kuului puoli-ääneen, vaan vihlovasti tutun äänen nauru. Ekkehard oli noussut seisaalleen ja lausui nyt psalmin sanat: "Kätke, Herra, minut siipeisi varjoon, kätke minut jumalattomilta, jotka minua vaivaavat. Viholliseni ovat ympäri piirittäneet sieluni, heidän sydämensä ovat minulta suletut, heidän suunsa on vihaa puhunut." Hän lausui ne napisevalla äänellä. Se ei ollut enään mitään rukousta.
Hadwig rouva nojautui ruumisarkkuun. Hän olisi halusta nostanut vielä toisen samanlaisen sen päälle, jotta ne olisivat kätkeneet hänet Ekkehardin katseelta. Hän ei enää tahtonut olla hänen kanssaan kahden kesken. Hänen sydämmensä sykki rauhallisesti.
Ekkehard astui ovelle päin.
Silloin kääntyi hän äkkiä takaisin; ikuisen lampun valo lepotteli hiljaa edes takaisin Hadwig rouvan päällä, ja se oli sattunut hänen silmäänsä… Tehden hypyn, mahtavamman kuin se, jolla P. Bernhard myöhemmin Speierin tuomiokirkossa lähestyi häntä luokseen viittaavaa Maariankuvaa, seisoi hän herttuattaren edessä. Hän katseli tätä kauvan ja läpitunkevasti. Hadwig rouva kohosi seisaalleen ja nojaten oikeata kättään kiviarkun kylkeen, seisoi hän siinä raivoisaa miestä vastapäätä; silkkilangassa heilui ikuinen lamppu hiljaa hänen päänsä päällä.
"Onnelliset ovat vainajat, sillä heidän puolestansa rukoillaan!" katkaisi Ekkehard viimein äänettömyyden. Hadwig rouva ei vastannut mitään. "Rukoiletteko minunkin puolestani, kun olen kuollut?" jatkoi Ekkehard. "Oo, rukoilla ette saa puolestani … maljan te teetätte pääkallostani, ja kun vasta hankitte itsellenne P. Galluksen luostarista portinvartijan, tarjoatte hänelle siitä tervetuliaissiemauksen — minä häntä tervehdän! Koskettakaa itsekin sitä huulillanne, ei se karkuun juokse. Mutta otsavanne olkoon silloin tukallanne ja siinä ruusu…"
"Ekkehard!" lausui herttuatar, "— suunne puhuu syntiä!"
Munkki kosketti kädellään päätänsä. "Oh, niin!" sanoi hän alakuloisesti, "Rein virtakin tekee syntiä, siltäkin on juoksu tukittu jättimäisillä kallioilla, mutta se kaivaa ne lävitse ja kohisee tietään eteenpäin jyristen ja vaahdoten ja hävittäen… Onnea vain sinulle, vapaa ja nuorekas rohkeus!… Ja Jumalakin tekee syntiä, sillä hän on antanut Reinin syntyä ja korkean Twielin ja Schwaabin herttuattaren ja tonsurin päähäni!"
Herttuatarta värisytti. Sellaista kauvan hillittyjen tunteiden rajua purkausta hän ei ollut odottanut. Mutta se oli liian myöhään. Hän pysyi välinpitämättömänä.