"Te olette sairas!" lausui hän.
"Sairasko?" matki hurjistunut mies — "se on vain rangaistus minulle. Täsmälleen vuosi takaperin, kun mitään korkeaa Twieliä ei vielä löytynyt minulle, kannoin juhlasaatossa luostarinkirkostamme Pyhän Galluksen ruumisarkkua; silloin heittäysi muuan nainen eteeni. 'Nouse ylös!' huusin minä hänelle, mutta hän jäi virumaan tomuun. 'Astu arkkuinesi ylitseni!' sanoi hän minulle, 'astu ylitseni, jotta terveeksi tulisin!' Ja minun jalkani kulki hänen ylitsensä. Sillä vaimolla oli sairas sydän. Nyt on laita päinvastoin…"
Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, niin ettei hän voinut enää puhua. Hän heittäysi herttuattaren jalkoihin ja syleili hänen helmojaan. Koko mies vapisi.
Hadwig rouva heltyi, heltyi vasten tahtoaan — aivan kuin värisisi hänen helmoistaan aina hänen sydämmeensä asti hurjistuneen miehen sydämmentuska.
"Nouskaa ylös", sanoi hän, "ja ajatelkaa jotakin muuta. Olettehan meille vielä kertomuksen velkaa. Voittakaa surunne!"
Silloin nauroi Ekkehard kesken kyyneleitään.
"Kertomuksen!" huusi hän, — "niin tosiaan, kertomuksen! Mutta en tahdo kertoa mitään … tulkaa, tehkäämme itse se kertomus! Tuolta ylhäältä torninhuipulta aukee niin avara näköala yli maiden ja mantereiden ja alas huimaavaan syvyyteen, näköala niin suloinen ja syvä ja houkutteleva … mitä pidättää meitä herttuanlinna? Tarvitsee lukea vain kolmeen asti ollakseen tuolla alhaalla … ja me liitelemme yhdessä alas kuolemaan, enkä minä ole mikään munkki enään, vaan saan kietoa käsivarteni teidän vyötäistenne ympäri…"
Hän iski nyrkillään Burkhard herran hautakiveen:
"…Ja ken tuolla alhaalla makaa, hän ei ole minua siitä estävä! Kun hän tulee, tuo vanhus, en päästä teitä, ja me liitelemme takaisin torniin, missä istuimme, ja luemme Virgiliuksen loppuun, ja teidän pitää kantaa ruusua otsavanteessanne, kuin ei olisi mitään tapahtunut… Herttualta sulemme oven ja kaikille pahoille kielille me nauramme, ja ihmiset juttelevat sitte istuessaan lietensä ääressä: 'Sepä oli kaunis historia uskollisesta Ekkehardista, joka löi kuoliaaksi keisari Ermanrichin, kun tämä hirtti Harlungeja, ja sitte istui hän valkeine sauvoineen Venus rouvan vuoren edessä monia satoja vuosia ja ajatteli varottaa siinä aina viimeiseen päivään asti ihmisiä, jotka vaeltavat vuoren luo;[31] mutta viimein tämä kävi hänestä ikäväksi, ja niinpä lähti hän pois ja rupesi munkiksi Sankt Galleniin ja putosi itsensä kuoliaaksi, ja nyt istuu hän kalpean rouvan luona lukemassa Virgiliusta, ja keskiyön aikaan kajahtaa aina Hegaussa: 'Tuskoa kertomatonta sä uudistaan minut käsket!' — kuningattaren on suudeltava häntä, tahtoipa sitte tai ei, — kuolema perii lopulta kuitenkin, mitä elämä laiminlyö!"
Hän oli puhunut sekavasti ja hänen silmänsä paloivat. Sitte raukesi hän hiljaiseen itkuun. Hadwig rouva oli seissut liikkumatonna; mutta nyt näytti kuin säälin hohde olisi loistanut hänen kylmästä silmästään, ja hän kumartui kärsivän miehen puoleen.