"Ekkehard", virkkoi hän, "te ette saa puhua kuolemasta! Se on hulluutta.
Elämmehän vielä, te ja minä…"
Ekkehard ei liikahuttanut jäsentäkään. Silloin laski herttuatar kätensä hänen kuumeesta hehkuvalle päälleen. Munkin aivoissa ja suonissa kohisi ja paloi…
"Te olette oikeassa!" huusi hän, "me elämme! Te ja minä!" Tanssiva yö laskeusi hänen silmiensä eteen; hän astui askeleen eteenpäin, hänen käsivartensa kietoutuivat ylpeän naishahmon ruumiin ympärille, raivoisasti puristi hän tämän povelleen ja hänen suudelmansa hehkui hänen huulillaan, tukahuttaen hänen hätähuutonsa. Hän nosti herttuattaren korkealle alttarin puoleen, aivan kuin olisi tämä ollut uhri, jonka hän aikoi sille laskea. "Miksi pidät kullalta kimaltelevia käsiäsi niin levollisina etkä siunaa meitä?" huusi hän synkän totiselle mosaiikkikuvalle siellä ylhäällä…
Herttuatar oli rauvennut tajuttomaksi kuin haavoitettu kauris, — mutta vain silmänräpäyksen ajaksi; sitte kuohui kaikki hänessä loukatusta ylpeydestä; hän löi raivoisaa miestä vahvoin käsin otsaan ja kietoutui irti hänen syleilystään.
Vielä piteli Ekkehard kiinni hänen vyötäisistään, kun kappelin ovi avautui; kirkas päivänvalo tunkeutui huoneen hämärään — he eivät olleet enää yksin.
Rudimann, Reichenaun kellarimestari, astui kynnyksen yli, ja hänen takanaan näkyi ihmishahmoja linnanpihalla.
Herttuattarelta karkasi veri poskilta häpeästä ja kiukusta; kihara hänen tummasta tukastaan oli kamppailussa vajonnut alas niskaan.
"Anteeksi suokaa", virkkoi Reichenaun mies teeskennellyn kohteliaasti irvistellen, "minun silmäni eivät ainakaan ole mitään nähneet!"
Silloin tempautui Hadwig rouva tykkänään irti Ekkehardista. "Mutta ne ovat nähneet — ne ovat — ne ovat! Mielettömän olette nähneet, joka on unhottanut itsensä ja Jumalansa… Minun käy sääliksi teidän silmänne, sillä minä annan ne puhkaista, jolleivät ne ole mitään nähneet…"
Hän loi ällistyneeseen mieheen katseen täynnä sanomattoman kylmää ylhäisyyttä.