Silloin selkisi Rudimannille koko merkillinen kohtaus.
"Olenpa unohtanut", lausui hän ivallisesti, "että tuossa seisoo yksi niitä, joihin viisaat miehet ovat sovelluttaneet Pyhän Hieronymuksen sanat: 'Heidän käytöksensä sopii paremmin keikarille ja kosiomiehelle kuin Herran vihitylle'."
Ekkehard seisoi pylvääseen nojaten, käsi vielä kohotettuna, kuten Odysseus, kun tämä tahtoi äkätä äitinsä haamun; mutta Rudimannin pilkalliset sanat kutsuivat hänet unelmastaan todellisuuteen. "Ken astuu minun ja hänen välille?" huusi hän uhkaavalla äänellä. Mutta Rudimann taputti hävyttömän tuttavallisesti häntä olalle sanoen: "Rauhoittukaa, ystäväiseni, meillä on tuotavana teille vain pieni kirjelappu; Pyhä Gallus ei enää voi sallia, että viisain hänen oppilaistaan yhä kulkee irrallaan vaarallisessa, viekottelevassa maailmassa — teidät on kutsuttu kotiin! — Mutta elkäähän unhottako ottamasta mukaanne sauvaanne, jolla pahoinpitelette niitä kanssaveljiänne, jotka syksyllä mielellään poimivat viattoman suutelon — te siveä tapaintuomari!" kuiskutti hän vihamiehensä korvaan.
Ekkehard astui askeleen taaksepäin. Kaiho, eron vimma, hehkuva himo ja lopuksi uhma ja iva kuohuivat hänen rinnassaan; hän karkasi uudestaan Hadwig rouvan luo, mutta jo oli kappeli täyttynyt väestä. Reichenaun apotti oli itse saapunut, iloitsemaan Ekkehardin kotia kutsumisesta. "Kovalle tulee ottamaan, ennenkuin hänestä irti pääsemme", oli hän sanonut kellarimestarille. Mutta helpoksi se kävikin. Munkkeja ja herttuattaren seuralaisia astui sisään.
"Pyhyyden häväistystä!" huusi Rudimann heille vastaan, "hän on alttarin edessä kohottanut haureellisen kätensä valtijatartaan vastaan!"
Silloin kuohahti Ekkehardin veri. Hänen sydämmensä pyhimmän salaisuuden oli raaka käsi häväissyt, hänen helmensä oli sioille viskattu… Hän tempasi ikuisen lampun käteensä ja heilutti sen vaskikupua lingon tavoin. Valo siitä sammui — kumea huuto kajahti, kellarimestari makasi verissä päin kivipermannolla, lamppu kilisi vielä hänen vieressään… Taistelua ja hurjaa sekasortoa kuului … Ekkehardin voimat loppuivat.
Hänet oli ylivoima voittanut, vyö hänen kupeiltaan temmattiin irti ja sillä sidottiin hänet. Siinä seisoi hän, tuo nuorekkaan kaunis mies, nyt kurjuuden kuvana, kuin siipileikko kotka. Himmeän, suruisan katseen hän vielä loi herttuattareen … tämä kääntyi hänestä pois.
"Tehkää, mitä virkanne vaatii!" sanoi hän apotille ja astui rivien halki ulos kappelista.
Savupilvi tuoksahti häntä vastaan. Melua ja riemua kajahteli linnanpihalta, minne oli pystytetty pihkaisista mäntyhaloista rovio. Linnan väki tanssi sen ympärillä ja viskeli kukkia valkeaan; juuri oli Audifax riemuiten ottanut pienen ystävänsä syliinsä ja hypännyt hänen kanssaan korkealta suitsevien liekkien ylitse.
"Mitä tarkottaa tämä savu?" kysyi herttuatar ohi kiiruhtavalta
Praxedikseltä.