"Päivänseisausta!" vastasi kreikatar.
* * * * *
Oli pimeä, alakuloinen ilta. Herttuatar oli sulkeutunut kulmakammioonsa eikä päästänyt ketään luokseen; Ekkehardin oli apotin väki laahannut vankeuteen. Samassa tornissa, jonka huipussa hänen hauska työkammionsa sijaitsi, oli muuan kostea ja pimeä säilytyshuone, täynnä vanhojen hautakivien kappaleita, jotka linnankappelia aikoinaan uudestaan rakennettaessa olivat kuletetut sinne. Nippu olkia oli viskattu sinne hänelle makuusijaksi. Muuan munkeista seisoi oven edessä ja piti vahtia.
Burkart, luostarioppilas, juoksenteli edestakaisin valittaen ja käsiään väännellen; hän ei voinut käsittää enonsa kohtaloa. Linnan asukkaat panivat päänsä yhteen ja pitivät paljon turhia puheita, aivan kuin olisi satakielinen huhu istahtanut linnan katon harjalle ja sirotellut valheitaan joka haaralle. "Hän tahtoi murhata herttuattaren!" sanoi muuan, — "hän on harjoittanut pirullisia vehkeitä ison kirjansa avulla", lausui toinen, "mutta kun tänään on pyhä juhannuspäivä, ei sarvipäällä ole yhtään valtaa eikä se voinut pelastaa häntä pulasta".
Kaivolla linnanpihassa istui kellarimestari Rudimann pesten kirkkaalla kylmällä vedellä veristä päätänsä; Ekkehard oli antanut hänelle tuiman iskun, ja hitaasti, haluttomasti virtasi hänen verensä vieraaseen kaivoon.
Praxedis tuli alas pihalle kalpeana ja surullisena; hän oli ainoa sielu, joka vilpittömästi sääli vankia. Nähtyään kellarimestarin hommat, meni hän puutarhaan, otti sieltä sinisen ruiskukan juurineen ja toi sen hänelle.
"Ottakaa tämä", sanoi hän, "ja pitäkää sitä oikeassa kädessänne, kunnes se lämpiää, se tyrehyttää verenne juoksun. Tai pitääkö minun tuoda teille liinakangasta siteeksi?"
Munkki pudisti päätään.
"Se taukoaa itsestään, kun aika on", sanoi hän, "tämä ei ole ensimmäinen suoneniskuni. Pitäkää ruiskukkanne itse!"
Mutta Praxedis tahtoi lepyttää Ekkehardin vihamiehen ja toi liinaista kangasta. Silloin antoi Rudimann sitoa päänsä, muttei lausunut sanaakaan kiitokseksi.