"Ettekö ollenkaan päästä Ekkehardia tänään vapaaksi?" kysyi tyttö.
"Tänään?" matki Rudimann pilkallisesti. "Haluttaako teitä pitää tuon Antikristuksen sotilaan ja saatanan vaunuvaljakon puolta, jota täällä ylhäällä olette hyväilleet ja hempukoineet, kuin olisi hän Jaakobin rakas poika Benjamin? Tänäänkö? Kysykää sitä vasta kuukauden päästä tuolta ylhäältä!"
Hän viittasi Helveetsian vuorille päin. Praxedis säikähti. "Mitä aijotte hänelle tehdä?" kysyi hän.
"Miten oikein on", vastasi Rudimann synkeästi. "Haureutta, väkivaltaa, tottelemattomuutta, ylpeyttä, kirkon häväistystä, Jumalan pilkkaamista … ei löydy nimiä tarpeeksi hänen syntiensä luettelemiseksi, mutta kyllä keinoja niiden sovittamiseksi, Jumalalle kiitos!"
Hän kohotti kättään kuin iskuun.
"… Niinpä niin, keinoja niiden sovittamiseksi, kaunis neito! Me kirjoitamme hänelle muistokirjan hänen selkänahkaansa."
"Säälikää häntä", rukoili Praxedis, "onhan hän sairas mies!"
"Juuri sen vuoksi tahdomme hänet parantaa. Vasta kun hän paaluun sidottuna köyristää selkänsä ja puoli tusinaa raippoja on lyöty sille säpäleiksi, lähtevät oikut ja pirulliset vehkeet hänen päästään…"
"Jumalan tähden!" vaikeroi kreikkalaisneito.
"Rauhoittukaa, tulee vielä parempaa. Kadonnut lammas viedään takaisin karsinaansa; siellä on hyviä paimenia, jotka pitävät huolen jatkuvasta parannuksesta: lammas keritään, neitsyeni, se keritään! Siellä leikataan tukka hänen päästään, se tekee pään viileäksi, ja jos taas vuoden päästä saavutte Pyhään Gallukseen, niin näette pyhä- ja juhlapäivinä miehen seisovan paljain jaloin kirkon oven vieressä, ja hänen päänsä on paljas kuin leikattu pelto ja katumuspuku häntä kauniisti somistaa. Mitä ajattelette? Pakanalliset menot Virgiliuksen kanssa ovat kai nyt loppuneet."