"Hän on viaton!" sanoi Praxedis.
"Oo" — vastasi kellarimestari pilkallisesti, "viattomuudelta emme kaprista hiuskarvaakaan. Hänen tarvitsee vain todistaa se jumalantuomion kautta; jos hän paljaalla kädellä nostaa kultasormuksen padasta, joka on täynnä kiehuvaa vettä, on apotti itse antava hänelle siunauksensa, ja minä olen sanova, että se oli vain usvakuva ja pirun vehkeitä, kun omin silmin näin hänen pyhyytensä veli Ekkehardin syleilevän valtijatartanne."
Praxedis purskahti itkuun. "Rakas, kunnianarvoisa herra kellarimestari…" sanoi hän rukoilevasti. Tämä katsahti häneen kieroon ja hänen katseensa päilyili immen pyöreällä povella.
"Niin on asianlaita!" lausui hän yhteenpuristetuin huulin. "Mutta voisinhan muuten rukoilla apottia hänen puolestaan, jos…"
"Jos?" kysyi Praxedis jännitettynä.
"Jos tänä iltana suvaitsisitte jättää kamarinne oven auki, jotta voisin tuoda teille tiedon tehtäväni onnistumisesta."
Hän veti kuin leikitellen kaapunsa laajat poimut tiukemmalle, jotta hänen vyötetyt länteensä astuivat näkyviin,[32] ja asettui itsetyytyväiseen ja odottavaan asentoon. Praxedis kavahti taaksepäin. Hänen pieni jalkansa polki sinistä ruiskukkaa, joka makasi maassa hänen edessään.
"Te olette kehno ihminen, herra kellarimestari!" huudahti hän ja käänsi tälle selkänsä. Rudimann ymmärsi kyllä kasvojen eleitä. Praxediksen silmäluomien värinästä ja kolmesta pahaa ennustavasta rypystä hänen otsallaan hän ymmärsi, että neidon kamari iki ajoiksi pysyi sulettuna koko kristikunnan kellarimestareille.
Praxedis lähti tiehensä. "Onko teillä vielä jotain muuta käskettävää?" kysyi hän pois mennessään.
"Kyllä vaan, te kreikkalainen itikka", vastasi munkki kylmästi, "pyydän ruukun etikkata, jos suvaitsette. Tahdonpa pehmittää siinä raippojani, jotta ne oikein sujuisivat hänen selkäänsä ja haavoittaisivat vielä enemmän. En ole vielä piessyt yhtäkään Virgiliuksen ihailijaa vaivaiseksi, joten tämä on siis minulle erityinen kunnia."