Lehmuksen alla istui Burkart, luostarioppilas, ja nyyhkytti yhä vielä katkerasti. Praxedis suuteli häntä ohi mennessään. Sen hän teki kellarimestarin harmiksi.
Hän nousi herttuattaren luo ajatellen polvistua tämän eteen ja rukoilla Ekkehardin puolesta. Mutta suoja pysyi sulettuna. Hadwig rouva oli syvästi närkästynyt; — jolleivät Reichenaun munkit olisi saapuneet paikalle, olisi hän kenties voinut antaa Ekkehardille hänen rohkeutensa anteeksi, olihan hän itse kylvänyt tämän merkillisen sadon, — mutta nyt oli pahennus julkinen ja vaati rangaistusta. Vierasten kielten pelko on jo monen asian kääntänyt toiselle tolalle.
Apotti oli hänelle toimittanut Sankt Gallenista tulleen kirjeen. "Benediktuksen ohjesäännöt eivät määrää ainoastaan munkkilaisuuden ulkonaista varjoa" — niin oli siinä kirjoitettu — "vaan munkkielämää kaiken sielun ja ruumiin puolesta. Ekkehard palatkoon kotiin!" Gunzon kirjoituksesta oli joitakuita kohtia lainattu häntä vastaan.
Tämä kaikki oli herttuattaresta yhdentekevää. Mikä Ekkehardia odotti vastustajainsa käsissä, sen hän arvasi. Mutta hän oli lujasti päättänyt olla tekemättä mitään hänen puolestaan. Praxedis koputti tällöin toistamiseen. Mutta ovi ei avautunut. "Oi poloinen yöperhonen!" lausui hän surullisena.
Ekkehard makasi vankityrmässään; hänestä tuntui, kuin kaikki olisi ollut vain pahaa ja sekaista unta. Neljä kylmää seinää ympäröi häntä, ylhäältä katosta loisti heikko valonsäde. Usein hän värisi kuin vilun puistattamana. Vähitellen laskeusi surumielinen hymy hänen huulilleen; mutta kauvan ei se niillä pysynyt — ajoittaisin pui hän nyrkkiä vihasta raivoten.
Ihmisten mielet ovat kuin meri. Myrskyn lakattuakin vaahtoavat ja lainehtivat sen mainingit vielä kauvan ja kovemmin kuin itse myrskyn aikana, ja välistä ryöpsähtää joku myöhästynyt aallonsyöksy korkealle kalliota vastaan karkoittaen sillä istuvat lokit.
Mutta Ekkehardin sydän ei vielä ollut murtunut. Siihen se oli liian nuori. Hän alkoi miettiä asemaansa. Tulevaisuuden näköpiiri tuntui kovin lohduttomalta; hän tunsi veljeskuntansa säännöt ja hengelliset tavat ja tiesi myös, että Reichenaun miehet olivat hänen vihollisiaan.
Pitkin askelin mitteli hän ahdasta huonettaan. "Kaikkivaltias Jumala, jota avuksi huudamme ahdistuksessamme, miten on tämä päättyvä?" Hän sulki silmänsä ja heittäytyi vuoteelleen. Sekavia kuvia kulki hänen sielunsa halki. Ja hän näki henkensä sisäisellä silmällä, miten hänet aamuhämärissä laahattiin ulos; korkealla kivi-istuimella istui apotti kädessään käyrä sauva merkiksi oikeuden istumisesta, ja he lukivat hänelle pitkän kannekirjan… Kaikki tämä samassa linnanpihassa, missä hän kerran riemuitsevin sydämmin oli hypännyt alas kantotuolista ja missä hän tuona synkeänä pitkäperjantaina oli saarnannut hunneja vastaan — ja oikeuden miehet kiristelivät hänelle hampaitaan.
"Mitä on minun tehtävä?" ajatteli hän edelleen. "Käsi sydämmellä ja katse taivasta kohti huudan: Ekkehard on syytön! Mutta tuomarit sanovat: Todista se! Iso vaskikattila tuodaan esiin, valkea sytytetään sen alle, korkealle kuohahtaa kiehuvaa vesi, apotti ottaa sormestaan kultaisen sormuksensa, häneltä vedetään hihat ylös ja katumusvirret kaikuvat synkeästi kaiken aikaa… 'Manaan sinua, veden luonto, ettäs perkele väistyisi sinusta ja sinä palvelisit Herran totuuden ilmaisijana kuten Baabelin kuninkaan tulinen pätsi, johon hän heitätti ne kolme nuorukaista!' Niin vannottaa apotti kiehuvaa vettä ja käskee syytetyn ottamaan kädellään siitä sormuksen…
"Vanhurskas Jumala, mitä on sinun tuomiopäätöksesi lausuva?" Hurjat epäilykset kalvoivat Ekkehardin mieltä. Hän uskoi itseensä ja syyttömyyteensä, muttei yhtä lujasti siihen hirveään keinoon, jolla pappien päähänpisto ja lainlaadinta luuli selville saatavan jumaluuden ilmoituksen.