Kotona luostarinkirjastossa oli muuan kirja, jonka nimi oli: "Vastoin niiden järjestyksenvastaista mielipidettä, jotka luulevat veden tai tulen tai kaksinkamppailun kautta jumalisen oikeuden päätöksen ilmi tulevan." Kirjasen hän oli kerran lukenut ja hyvin säilyttänyt sen; se oli todistus siitä, että kaikissa näissä ikivanhalta pakanuuden ajalta perityissä kokeissa oivan Gottfried Strassburgilaisen sanojen mukaan "Pyhää Kristusta pideltiin niinkuin tuuli pitelee takinhihaa".

Ja entäpä jollei ihmettä tapahtuisikaan?…

Hänen ajatuksensa painuivat pelkurimaiseen arasteluun. Saada kätensä poltetuksi ja sitte tulla tuomituksi kärsimään raipaniskut häpeäpaalussa… Ja herttuatar seisoo ylhäällä alttaanillaan ja katselee kaikkea tätä, aivan kuin siinä piinattaisiin jotakin ventovierasta "… Taivaan ja maan Jumala, lähetä salamasi alas!"

Mutta toivo kirkastaa yksin kurjimmankin raukan mielen. Jälleen tuntui hänestä, kuin kaikuisi kaiken surkeuden halki heleä "Seis!" — ja herttuatar syöksisi alas pihalle liehuvin kiharin ja kahisevin kaapuin ja karkottaisi pyövelit, kuten Vapahtaja karkotti temppelistä koronkiskurit, ja ojentaisi hänelle kätensä ja huulensa sovinnon suuteloon… Pitkään ja kauniisti ja hehkuvasti hän kuvaili kaikkea tätä mielessään, ja hän tunsi lohdutuksen suloisen hengähdyksen tuoksahtavan vastaansa, ja hän toisti itselleen Saarnaajan sanat: "Uunissa säilytetään savenvalajan astiat, ja vanhurskaat ihmiset koettelemusten pätsissä."

Hän kuuli melua tyrmänsä eteisestä. Kiviruukku laskettiin siellä lattialle. "Maistelkaa tästä urhokkaasti!" kuului ääni lausuvan vahtiapitävälle luostariveljelle, "juhannusyönä liikkuu kaikenlaisia yli-inhimillisiä olentoja ilmojen halki ja sivuuttavat linnaammekin, niin että teidän pitää säilyttää rohkeutenne; on vielä toinenkin ruukku varattuna teitä varten." — Se oli Praxedis, joka toi viinin.

Ekkehard ei ymmärtänyt, mikä neidolla oli tarkoituksena. "Hänkin siis pettää minut", ajatteli hän. "Jumala varjelkoon minua!"

Hän sulki silmänsä ja vaipui pian uneen. Jonkun hetken kuluttua hän havahtui. Oven takana olevalle luostariveljelle tuntui viini maistavan, sillä hän lauloi paraikaa laulun neljän kultasepän ylistykseksi, jotka aikoinaan olivat Roomassa kieltäytyneet valmistamasta pakanallisia epäjumalankuvia ja saaneet sen vuoksi kärsiä marttyyrikuoleman, ja hän löi tahtia sandaalin verhoamalla jalallaan kivipermantoon. Ekkehard kuuli, että miehelle tuotiin vielä toinen ruukku. Hänen laulunsa kävi äänekkääksi ja meluavaksi. Sitte piti hän itsensä kanssa puhetta, josta kuului paljon Italian hyvistä herkuista ja P. Agneksesta muurien edustalla. Sitte hän mykistyi. Hänen kuorsaamisensa kuului selvästi kiviseinien lävitse vangin korviin.

Linna makasi syvässä levossa. Tuli keskiyön aika. Ekkehard nukkui puolihorroksessa; silloin oli hän kuulevinaan salvan vedettävän auki, mutta hän jäi sijalleen. Muuan haamu astui sisään, kevyt käsi pyyhkäsi nukkuvan otsaa. Tämä kavahti pystyyn.

"Hiljaa!" kuiskasi haamu.

Kun kaikki olivat käyneet nukkumaan, oli Praxedis havannut. "Ilkeä kellarimestari elköön nauttiko sitä iloa, että saisi piestä raskasmielistä opettajaamme!" oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Naisviekkaus keksii kyllä keinoja ja teitä sen perille viemiseen, mitä se itselleen on miettinyt. Harmaaseen vaippaan verhoutuneena hän hiipi alas, eikä tiellä tarvittu mitään uusia petoksia. Luostariveli nukkui vanhurskaan unta. Jollei hän olisi nukkunut, olisi kreikatar säikähyttänyt häntä aaveella, se oli hänen suunnitelmansa.