"Elkää unohtako, että olette meille vielä kertomuksen velkaa!" sanoi hän. "Johtakoon Jumala taas pian tienne takaisin tähän puutarhaan, että saamme kuulla sen teidän suustanne."
Nyt laskeutui Ekkehard alas; vielä kerran viittasi hän neidolle kädellään, sitte katosi hän tämän näkyvistä. Yön hiljaisuutta katkaisi kolina alhaalta kallioilta; kreikatar katsahti alas. Muuan paasi oli irtautunut vuoresta ja syöksyi särkyen laaksoon; toinen seurasi sitä hitaammin ja sen selässä ratsasti Ekkehard ohjaten sitä kuin ratsuaan; niin kävi kulku alas yön pimeyteen… "Onnellista matkaa!"
Praxedis risti silmänsä ja palasi linnaan, hymyillen keskellä murhettansakin. Luostariveli nukkui yhä edelleen. Ohi mennessään Praxedis huomasi tuhka-astian seisovan pihalla; sen otti hän ja hiipi uudelleen Ekkehardin vankityrmään, missä ripotti tuhkaa lattialle, ikäänkuin se olisi kaikki, mitä vangin ajallisesta tomumajasta oli jäänyt jälelle.
"Miksi kuorsaat niin kovaa, kunnianarvoisa veli?" lausui hän nukkuvalle ja kiirehti matkaansa.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Tunturikirkolla.
Ja nyt, hyvin arvoisa lukija, vyötä itsesi, tartu matkasauvaan ja tule mukaamme vuorille. Bodenjärven alanteilta siirtyy kertomuksemme Helveetsian alppimaille; siellä kohoaa korkea Säntis hilpeänä kohti taivaan sineä, jollei hän juuri satu kiertämään pilvistä verhoa päänsä ympäri, ja katsoo hymyillen syvyyksiin, missä ihmisten kaupungit kutistuvat muurahaiskekojen kokoisiksi. Ja ylt'ympäri Säntiksen seisoo suuri seurue samankaltaisia jättiläisiä, jotka kohottavat kaljut lakensa toinen toisensa vieressä ja puhaltelevat usvapilviä toinen toistansa vastaan, jotta rotkoissa kulkee huoho ja kohu, ja mitä he toisilleen humuttavat ihmispuuhista ja -pyrinnöistä, se kuulosti jo tuhatvuosia sitten jokseenkin halveksivalta, eikä ole siitä ajasta suuresti muuttunut.
Noin kymmenen päivää sen jälkeen kuin Reichenaun munkit olivat Hohentwielin linnantornista vangin sijasta löytäneet kasan tuhkaa ja pitäneet paljon päänvaivaa, oliko hänet puoliyön aikaan paholainen vallannut ja tuhaksi polttanut, vai oliko hän pakoon livahtanut, asteli muuan mies pitkin vihertävän-valkeavaahtoisen Sitter-joen rantaa yli ahojen ja louhien vuoria kohti.
Hänellä oli yllään suden-nahkainen viitta munkkikaapun päällä, vyöllä nahkalaukku ja oikeassa kädessä keihäs. Usein iski hän sen rautakärjen maahan ja nojautui varteen, käyttäen asetta vuorisauvana.
Ylt'ympäri häntä vallitsi syvä, äänetön yksinäisyys. Pitkulaisia pilvikaistaleita leijui sen aution laakson yllä, missä Sitter lähtee Merialppijärvestä, mutta korkealla niiden yläpuolella tavottelivat taivasta jylhät kallioseinät, joita vain paikka paikoin verhosi joku vihanta läikkä. Vuorten pounikot, joilla nyt pärekattoisissa majoissa lukuisana asustaa hilpeä paimenkansa, olivat vielä enimmäkseen autiot ja harvaan asutut; vain kaukana laakson vietteellä seisoi Sankt Gallenin apotin maja ja muutamia rakennuksia sen ympärillä. Verisen Zölpichin taistelun jälkeen oli pieni joukko vapautta rakastavia Alemannian miehiä, jotka eivät osanneet taivuttaa niskaansa frankkilaisten ikeen alle, vetäytynyt näihin asumattomiin seutuihin. Hajanaisissa kylissä asustivat täällä nyt niiden jälkeläiset ja ajoivat kesäaikana karjansa alpeille, ja olivat älykästä ja voimakasta väkeä, jotka maailman melskeistä syrjässä elivät yksinkertaista vapaata elämäänsä ja jättivät sen perinnöksi tuleville sukupolville.