Jyrkemmäksi ja hankalammaksi kävi polku, jota mies vaelsi. Nyt seisoi hän aivan jyrkästi ulkonevan kallioseinämän juurella; kallionkielekkeeltä oli tipahtanut raskas vesipisara hänen päähänsä; hän tähysteli ylös aprikoiden tokko tuo kivinen katos romahtaisi maahan, ennenkuin hän ehtisi alitse. Mutta kallioseinät kestävät kauvemmin vinossa asemassa kuin ihmiskätten rakennukset; ei tullut sieltä alas kuin yksi vesipisara vielä.
Vasemmalla kädellään kivestä tukea ottaen, kulki mies eteenpäin. Yhä kapeammaksi kävi polku, sivulla oleva musta kuilu yhä likemmäksi, huimaava rotko ammotti hirvittävästi — nyt hävisi viimeinenkin polun jälki. Kaksi vahvaa kuusenrunkoa oli pantu sillaksi rotkon yli. "Käyköön kuinka tahansa!" lausui mies ja astui empimättä ylitse. Hän huokasi kuuluvasti kun hän rotkon toisella partaalla taas tunsi maata jalkainsa alla ja seisahtui vielä katsoakseen kammottavaa paikkaa. Se oli kapea kallionkieleke, sen yllä ja alla äkkijyrkkä kellervänharmaa kallioseinä, syvyydessä, niin syvällä että sitä tuskin eroitti, laakson vihannassa hopeajuova, vuoripuro Sitter, ja kaihtien kätkeytyen metsänsiimekseen Merialppijärven merenvärinen pinta. Vastapäätä panssaroituna ja aseissa jättivuorten joukko — kynäkin melkein hilpeän jolun joeltaa, niiden nimiä piirtäessään: pitkulainen, salaperäinen Kamor, Boghartenfirstin mahtavat muurit, Sigelin alppi ja Maarwiese, jonka laella, kuin sammal katolla, vihertää vehmas nurmi, sitten merisalaisuuden vartija, n.s. "Vanha Mies", kiviotsa kumpuisissa kurtuissa ja laki valkeaksi lumittunut, korkean Säntiksen rinnustoveri ja ystävä.
"Te Herran vuoret, ylistäkäät Herraa!" lausui vaeltaja, vakaisen näyn tenhoomana. Satoja vuoripääskyjä lenteli vuorten kaltailla. Niiden lennon sanotaan olevan hyvän enteen.
Hän astui muutaman askeleen eteenpäin. Silloin näkyi vuorenseinässä mahtava jakaantuma, joka muodosti kahtaalle aukenevan luolan; sen edustalla seisoi kömpelötekoinen koruton risti, ja luolan toisella seinustalla mäntyhirret, huoneenkehäksi kootut ja kehän päällä sen ajan sotavarustusten tai piiritystornien mallinen punontakatto, viittasivat ihmisten läsnäoloon. Mutta ei vähinkään ääni keskeyttänyt hiljaisuutta.
Vaeltaja polvistui ristin juurelle ja rukoili kauvan.
Se oli Ekkehard, — paikka, missä hän rukoili, tunturikirkko.
Vahingoittumatta oli hän, kun Praxedis hänet vapautti, lipunut vuorenrintaa alas laaksoon; seuraavana aamuna oli hän väsyneenä tullut ukko Moengalin luo Radolfzelliin. "Oi, jospa minä erämaassa tietäisin jonkun autiomajan, niin jättäisin ihmiset ja erkanisin heistä, sillä he ovat valehtelijoita ja uskottomia kaikki", lausui hän profeetan sanoja toistaen, kerrottuansa kansanpapille kärsimyksensä.
Silloin viittasi vanhus hänelle Säntistä.
"Olet oikeassa", virkkoi Moengal, "Pyhä Gallus teki samaten. 'Yksinäisyyteen tahdon mennä ja odottaa häntä, joka minun sieluni parantaa;' eipä hänestä kenties olisi pyhimystä tullutkaan, jos olisi toisin puhunut ja tehnyt. Voita tuskasi. Kun kotka on sairas ja sen silmät hämärtävät ja höyhenet alkavat lähteä, nousee se taivasta kohti niin korkealle kuin siivet kantavat. Auringon läheisyys nuorentaa. Tee sinä samaten. Tiedänpä sinulle sopivan parannuspaikan."
Hän neuvoi Ekkehardille tien.