"Siellä tapaat toisen", jatkoi hän, "joka ei kahteenkymmeneen vuoteen ole paljoa tästä maailmasta nähnyt. Hänen nimensä on Gottschalk. Tervehdi häntä minulta. Jos se on Jumalan tahto, ovat hänen syntinsä anteeksiannetut."
Mutta pastori jätti kertomatta minkä syntien vuoksi hänen muinainen ystävänsä siellä teki katumusta. Luostari oli kerran kovana aikana lähettänyt hänet Italiaan viljan ostoon ja hän saapui Veronaan, jonka riidanhaluinen piispa Ratherius otti hänet ystävällisesti vastaan, ja oli hän rukoilemassa kunnianarvoisessa katedraalikirkossa. Siellä oli lukitsemattomassa kulta-arkussa pyhän Anastasian ruumis; kirkko oli tyhjä ja paha henki vietteli Gottschalkin muka viemään Saksanmaalle jotakin muistoa, ja hän otti pyhimyksen ruumiista, minkä saattoi kaapunsa alla kuljettaa: toisen käsivarren ja jalan ja muutamia kylkiluita ja läksi salaa tiehensä. Mutta siitä hetkestä oli hänen rauhansa mennyt, valveilla ja unessa seisoi pyhimys hänen edessään, kainalosauvan nojalla ja raadeltuna kompuroiden ja vaati takaisin kättänsä ja jalkaa — yli rotkojen ja alppisolien seurasi se häntä, kotoluostarin kynnyksellä vielä astui se uhkaavana häntä vastaan; silloin heitti hän melkein mielipuolena saaliinsa luotaan ja pakeni Säntiksen louhille, käyttääkseen lopun elämäänsä katumukseen ja laati sinne erakkomajansa.
Kaksi päivää oli Moengal vanhus pitänyt luonaan nuorta ystäväänsä, sitten kuljetti hän hänet yöllä järven yli. "Älä mene luostariin takaisin", sanoi hän eritessä, "taikka typerä lörpötys sinut tappaa. Pilkka vahingoittaa enemmän kuin rangaistus. Kyllähän muistijaisia tarvitset, mutta raikas ilma ne sinulle antakoon, sillä on siihen oikeus, muilla ei." Keihään ja sudennahan lahjoitti hän hänelle hyvästiksi.
Kaihtavana ja outomielisenä läksi Ekkehard vaeltamaan. Katkeralta tuntui kun hän öiseen aikaan hiipi vielä puoliksi rauniona olevan luostarinsa ohi; muutamista akkunoista kiilui valkeita; hän kiiruhti kulkuansa. Myöskin vuoristossa olevan apotinmajan sivuutti hän sisään poikkeamatta; hän ei tahtonut että kukaan luostarinväestä näkisi häntä.
… Nyt oli hän rukouksensa päättänyt. Hän katsoi odottavasti luolan suulle, eikö Gottschalk, erakko, astuisi ulos tervehtimään tulokasta. Mutta siellä ei mitään liikkunut; luola oli tyhjä. "Sancta Anastasia, ignosce raptori!" Pyhä Anastasia, anna rosvolle anteeksi! oli kuivatulla yrttimehulla kirjoitettu vaaleaan kallioseinään. Kiveenhakattu allas kokosi kalliolta nokkuvaa vettä; se valui yli pirtaiden.
Hän astui sisään. Muutamia savikulhoja oli laakakiven vieressä, jota luultavasti oli käytetty lietenä. Paksulankainen kalaverkko oli nurkassa, vasaroita, lapioita, ruostunut piilu ja kasa valmiiksi halottuja päreitä.
Mäntypalkkien päälle oli laadittu olkivuode; kosteus ja toukat olivat sen tärvelleet. Kaksi rottaa livahti tulijaa säikähtäen johonkin permannon reikään.
"Gottschalk!" huusi Ekkehard, kämmentorvella ääntään vahvistaen. Sitten huhuili hän niinkuin vuoriston väen on tapana toista huutaessa. Mutta ei ketään näkynyt. Likempi tarkastelu osotti että erakko ei ollut vasta äskettäin majastaan lähtenyt. Yhteen kulhoon oli maito puoleksi kuivunut. Silloin astui Ekkehard alakuloisena takaisin sille kapealle kallionkaistaleelle, jolla luolan ja kuilun välissä juuri seista saatti. Hänen katseensa kääntyi vasemmalle. Näköpiirin rajalla sinerti kappale Bodenjärveä vuorenharjanteiden takaa. Vuorimaisemain vakaisuus ei kuitenkaan saattanut poistaa sanomattoman kaipuun tunnetta. Yksinään ja hylkiönä seisoi hän huikealla jyrkänteellä. Hän pingoitti korvaansa kuullakseen jotakin ihmisääntä. Mutta vain tuulen yksitoikkoista hiljaista huminaa laakson metsissä saattoi eroittaa.
Hänen silmänsä kyyneltyivät.
Oli jo myöhä. Minnekä?… Ankara nälkä käänsi ajatukset puoleensa. Hänellä oli evästä vielä kolmeksi päiväksi. Niinpä istui hän luolan suulle ja söi kyynelsilmin ehtoollisensa. Hänen vuorensa heitti pitkiä sinerviä varjoja vastapäisiin seiniin, vain kiviset laet helottivat vielä auringon valossa.