"Niin kauvan kuin risti tällä kalliolla seisoo, en sentään milloinkaan ole ihan yksin!" puheli hän. Hän kokosi hiukan ruohoa pengermiltä ja laati itselleen vuoteen pilaantuneen tilalle. Viileä yöilma alkoi tuntua. Silloin kääriytyi hän Moengalin lahjoittamaan viittaan ja pani maata. Uni on erinomainen nuoruuden surujen lieventäjä. Se tuli Ekkehardinkin luokse, huolimatta sydänsurusta ja yksinäisyydestä alppien erämaassa.
Kun aamun ensimmäinen sarastus nousi Kamorin laelle, heräsi Ekkehard unestaan. Hän oli ollut kuulevinaan kimakkaa hilpeätä paimenhyräilyä. Samassa loisti luolan pilkkopimeästä taka-alasta valkeaa. Hän luuli näkevänsä unta, että hän vielä oli tyrmässä ja Praxedis tuli vapauttamaan. Mutta valo, palava pärevalkea, tuli likemmäksi; sitä kantoi lyhythelmainen tyttö. Ekkehard hypähti ylös. Pelästymättä lausui vaan tyttö: "Herrassa tervetullut!"
Se oli puolivillin näköinen olento, kellerväihoinen ja kiiluvasilmäinen, mustanruskean tukan palmikoissa suuri hopeinen lusikanmuotoinen neula; punottu vasu selässä ja oikeassa kädessä oleva alppisauva ilmaisivat hänet vuorten asujattareksi.
"Pyhä Gallus varjelkoon minua uudesta kiusauksesta!" ajatteli Ekkehard, mutta tyttö toisti hilpeästi: "Herrassa tervetullut vielä kerta! Tuleepa isä sangen hyvilleen saatuamme uuden vuoriveljen. Kylläpä näkyy lehmäin maidon vähyydestä, sanoo hän aina, että vanha Gottschalk on kuollut."
Tuo ei kuulunut tenhottaren ääneltä.
Ekkehard oli vielä unenhorroksissa. Hän haukotteli. "Jumala sen palkitkoon!" sanoi tyttö. "Miksikä Jumala palkitkoon?" kysyi Ekkehard.
"Kun ette minua kohta nielaissut!" nauroi toinen, ja ennenkuin Ekkehard ehti sen enempää kysyä, juoksi hän päreineen pois ja katosi luolaan.
Pian tuli hän takaisin harmaapartainen lammasnahkavaippaan puettu alppipaimen seurassaan.
"Isä ei tahdo sitä uskoa!" huusi tyttö Ekkehardille.
Miettiväisenä katseli paimen vierasta vaeltajaa. Hän oli kookas mies, joka ennen nuoruudessaan vanhanaikaisissa kivenheittoleikeissä oli lennättänyt satanaulaisen kiven ainakin kahdenkymmenen askeleen päähän jalkaansa liikauttamatta; kasvojen ruskea väri ja paljaiden käsivarsien jäntevät lihakset olivat vielä nyt merkkinä että vanha voima ei ollut heikennyt.