"Tekö aijotte jäädä meille vuoriveljeksi?" lausui hän suopeasti
Ekkehardille ja ojensi hänelle kättä. "Sepä hyvä!"
Ekkehardia hämmenti miehen hurja näkö.
"Ajattelin tulla tervehtimään veli Gottschalkia", vastasi hän.
"Vai niin; mutta sittepä tulette liian myöhään", virkkoi paimen. "Hän tuhosi itsensä viime syksynä; se on surullinen seikka. Katsokaa!" — hän näytti erästä kalliota alempana — "tuolle kielekkeelle läksi hän lehteen; minä olin itse häntä auttamassa; yht'äkkiä kimposi hän ylös, kuin käärmeen pistämänä, ja viittasi vastapäiselle Kastenin huipulle; 'Pyhä Anastasia', huusi hän, 'sinä olet jälleen ehjä, seisot kahdella jalalla ja viittaat kahdella kädellä!' … ja siitä paikasta hyppäsi hän, ikäänkuin ei sen kallion ja Kastenin välillä olisikaan laaksoa eikä rotkoa, ja huutaen 'kyrie eleison!' hupeni kammottavaan kuiluun — Jumala hänet autuaaksi tehköön! Mutta vasta tänä vuonna keväällä me löysimme ruumiin, louhiin musertuneena, ja korppikotkat olivat sitä nokkimassa ja olivat vieneet siitä jo toisen käsivarren ja jalan, ei ole saatu selkoa minne…"
"Älä nyt säikytä vierasta!" sanoi tyttö nyhkäisten paimenta kylkeen.
"Mutta jääkää silti meidän luoksemme", puheli paimen. "Te saatte sen, mitä Gottschalkillekin annettiin, maitoa ja juustoa ja kolme vuohta karsinaan; saavat syödä missä vaan. Hätätilassa saatte vaatia enemmänkin, ei täällä vuorilla olla saitureita ja jyvänhalkojia. Saarnaatte meille siitä eestä sunnuntaisin ja siunaatte laitumet ja karjamaat, jottei ukonilmat ja vuorensyöksyt tuottaisi turmiota, ja soitatte päivännousun."
Ekkehard katsoi epäröiden kolkkoa luolaa. Hänestä tuntui ihmeen hyvältä, kun tiesi olevansa ihmisten ilmoilla, mutta salaperäistä se oli, mistä ne tulivat. "Ovatko teidän laitumenne vuoren rotkoissa?" kysyi hän hymyillen.
"Hän ei tiedä, missä Ebenalppi on!" huudahti tyttö säälien. "Minä näytän sen teille!"
Hänen pärevalkeansa paloi vielä.
Hän kääntyi luolan sisustaan; miehet seurasivat häntä. Kuljettiin ahdasta, pimeää holvia vuoren sisustaan, alasvyöryneitä kiviä oli tiellä ja usein täytyi kulkea eteenpäin nelinkontin. Punertavaa valonväikettä alkoi ilmetä seinille, ja pian sitten päivänvalo hämärtää. Kuljettiin ylöspäin ja siellä aukeni käytävän suu. Paimentyttö painoi päreitään omituisiin pisarakivimuodostumiin, joita holvin katossa riippui, ja sammutti valkean — vielä muutamia askeleita ja he seisoivat laajalla, ihanalla alpilla.