Alppikasvien vehmainen tuoksu täytti ilman heidän ympärillään, siellä kukoisti "maariankämmen" ja sininen "ukonhattu", ja kaunis alppiperho Apollon punaselta helottava silmukka siivillä liihotteli kukkasten päällä — luolan ahdistavan pimeyden jälkeen hiveli silmää laaja ääretön avaruus.
Vielä asui aamu-usva laaksoissa, raskaana, liikkumattomana verhona, ikäänkuin olisi kaikkialle virrannut valtava meri ja juuri kun se vaahtoisimmillaan pärskähteli siihen paikkaansa kivettynyt; mutta kirkkaina ja selväpiirteisinä kohosivat vuorten huiput taivaan pohjatonta sinisyyttä kohti, nousten usvameren helmasta kuin jättiläissaaret. Bodenjärvikin oli usvan vallassa; utuisina nostivat kaukaisempien vuorten sarjat kalliosarviansa toinen toistaan korkeammalle. Laitumilta kohosi paimenten soitto rauhaisana vuorten kaltaita ylös. Ekkehardin mielestä se soi kuin harras ja nöyrä aamurukous.
"Te jäätte luoksemme", sanoi paimenukko, "minä näen sen silmistänne."
"Minä olen koditon mies", vastasi Ekkehard surumielisenä, "apotti ei ole minua lähettänyt".
"Samapa tuo", huudahti ukko. "Kun vaan me sovimme, niin mitäs siinä on kellään sanomista. Apotin pakko ja panna ei ylety meidän vuorillemme, me maksamme hänelle paimenveron, kun hänen voutinsa maidonkatselmuspäivänä tulevat karjatarhojamme näkemään, kun se kerran on vanha tapa, mutta muuten: kun en viljele sen herran maata, sen pillin jälkeen en tanssia saata, niin meillä lauletaan.
"Katsokaas tänne!" — hän näytti Ekkehardille harmaata vuorenhuippua, joka yksinäisenä kohosi laajalta jääalustaltaan — "tuo on korkea Säntis, se on herra vuorten joukossa, sille me nostamme lakkia, mutta emme kelleen muulle. Tuon sinervän lumiläikän kohdalla tuolla oikealla oli ennen vanhaan laidun ja karjanmaa ja siellä asui eräs ylimielinen mies; hän oli jätti, jolle karjan kasvaessa kasvoi ylpeyskin, jotta hän sanoi: 'minä tahdon täällä olla kuningas niin laajalti kuin silmä kantaa!' Mutta Säntiksen syvyyksistä nousi jyry ja tärinä ja kallionperusta järkähteli ja jäävirrat alkoivat kohisten tulla alas ja peittivät jättiläisen, sen talot ja karjat ja laitumet, ja siniseltä lumikentältä puhaltaa vieläkin jäätävä tuuli — muistutukseksi ettei vuorten vanhimman rinnalle ole kenkään herruuteen kutsuttu."
Paimen herätti Ekkehardissa luottamusta. Voiman jäntevyyttä ja sydämen hyvyyttä osottivat hänen puheensa. Hänen lapsensa oli poiminut muutamia alppiruusuja ja toi ne Ekkehardille.
"Mikä sinun on nimesi?" kysyi tämä. "Benedikta", vastasi hän.
"Se on hyvä nimi", sanoi Ekkehard ja pisti kukat kaapunsa vyöhön. "Minä jään luoksenne."
Silloin puisti vanha paimen hänen kättään, jotta se oli vähällä sijoiltaan mennä, tarttui alppitorveen, joka punanahkaisesta kantimesta riippui hänen selässään, ja kajahutti eriskummalliselta soivan merkin-annon. Kukkuloilta ja laaksoista kajahteli vastauksia, lähiseutujen alppipaimenet tulivat koolle, voimakkaita puolivilliä miehiä, ja asettuivat kehään ympäri vanhusta, jonka he keväällä olivat hänen kuntonsa vuoksi valinneet alppimestariksi ja Ebenalpin laidunten päämieheksi.