"Me olemme saaneet vuoriveljen", sanoi hän, "ei suinkaan kellään ole sitä vastaan mitään rähisemistä?"
Ja kaikki nostivat ylös kätensä suostumuksen merkiksi, tulivat Ekkehardin luo ja lausuivat hänet tervetulleeksi; se liikutti häntä ja hän teki ristinmerkin heitä kohti.
Näinpä tuli Ekkehardista tunturikirkon erakko, eikä hän oikein itsekään tiennyt kuinka se oli käynyt. Ebenalpin alppipaimen piti sanansa ja auttoi häntä asustumaan, toimitti hänelle kolme vuohta ja näytti syvänteiden ja jyrkänteiden lomissa kulkevan polun Merialppijärvelle, jossa suuret taimenet uivat, ja tilkki reijät, jotka sade ja tuulet olivat tehneet Gottschalkin salvomajan kattoon. Vähitellen tottui Ekkehard tilan ahtauteen majansa edustalla, ja kun seuraava sunnuntai tuli, kantoi hän puuristin etumaiseen luolaan, koristi sen kukkaköynnöksellä, soitti kelloa, joka Gottschalkin ajoista riippui luolan suun yläpuolella — (siinä oli Tanchon, Sankt Gallenin kuuluisan kellonvalajan merkki) ja kun alppipaimenet poikineen ja tyttösineen olivat koolla, piti hän pienelle seurakunnalleen saarnan kirkastuksen evankeliumista, ja puhui siitä, että jokainen ihminen, joka oikeassa mielessä vuorille nousee, tulee kirkastetuksi. "Ja joskaan ei täällä Mooses ja Elias laskeu taivaasta luoksemme", huusi hän, "niin seisovathan luonamme Säntis ja Kamor, ne ovat nekin vanhan liiton miehiä ja niiden luona on hyvä olla."
Hänen puheensa oli suurta ja rohkeaa, ja hän ihmetteli itsekseen, kuinka se juuri sellaiseksi muodostui; olihan se kukaties kerettiläistäkin, sillä ei seissut sellaista vertausta kirkko-isien kirjoissa.
Puolenpäivän aikaan tuli Benedikta, paimentyttö; hopeavitjat koristivat pyhänuttua, joka panssarin tavoin verhosi rinnan. Hän toi siistiä saarnipuista maitokulhoa, jonka laitaan kömpelöillä viiruilla oli koverrettu lehmän kuva. "Tämän lähettää teille isä", sanoi hän, "kun te niin ylösrakentavaisesti saarnasitte ja puhuitte vuorista hyvää — ja käski sanomaan, että jos joku teille yrittäisi jotakin pahaa tehdä, niin sopii muistaa, missäpäin Ebenalppi on."
Tyttö puisti esiliinansa taskusta jonkun kahmalollisen verran pähkinöitä kulhoon. "Nämä minä olen poiminut teille", sanoi hän, "ja kyllä tiedän missä niitä on enemmänkin, jos niistä pidätte".
Ennenkuin Ekkehard ehti kiittääkään, oli hän jo taas hävinnyt luolan komeroihin.
"Ruskea pähkinä on,
Ruskea tyttökin tää.
Mun lemmitylläni olkohon
Siis myöskin ruskea pää",
kajahteli hänen veitikkamainen laulunsa häipyen holvikäytävään.
Ekkehard hymyili surumielisesti.