Mutta kokonaan ei ollut myrsky hänen sydämessään vielä asettunut; vielä tuntuivat siinä jälkikaiut, niinkuin alppien ukonilman jyly, joka kaukaisten kallioseinäin luo kierittyään uudella voimalla alkaa.
Luolan viereen oli ennen aikaan syössyt suuri kallionlohkare, jonka sulava lumivesi oli irroittanut; se oli niinkuin muistokivi suurella haudalla. Täällä istui hän usein, hän nimitti sitä itsekseen rakkautensa haudaksi; usein kuvitteli hän, että herttuatar ja hän itse nukkuivat sen alla vainajien viileää unta, ja hän istui kallionlohkareella katsellen vihantia metsiä Bodenjärvellä päin ja uinui unelmiin. Ei ollut hyväksi hänelle, että hän saattoi majastaan nähdä sen järven, kirvelevät muistot viilsivät hänen sydäntänsä. Välistä hän vimmaisena syöksähti ylös, mutta välistä taas hän iltaisin seisoi kallionsa järvenpuoleisella kulmalla ja huoaten viittasi tervehdystä. Kelle olivat ne aijotut?
Yöllä näki hän sekavia, levottomia unia. Hän näki olevansa taas linnankappelissa ja ikuinen lamppu leijui herttuattaren pään päällä, niinkuin silloinkin, mutta kun hän aikoi rientää valtiattarensa luo, olikin sillä sen uhrikummun akan kasvot ja se nauroi häntä ivaten vasten naamaa. Ja kun hän aamun sarastaessa kavahti olkivuoteeltaan, kuuli hän oman sydämensä tykynnän ja Hadwig rouvan sanat: "Oi koulumestari, miksei tullutkin sinusta sotilas?" vainosivat häntä aina siksi kun aurinko ehti taivaan laelle tai Benediktan näky ne karkotti.
Usein heittäytyi hän vierteen vehreälle nurmelle ja muisteli viime kuukausia; alppi-ilman seestävä kuulakkuus syövytti henkilöt ja tapahtumat selväpiirteisinä hänen mieleensä ja häntä kiusasi, että oli ollut nolo ja saamaton ja typerä eikä edes saattanut suorittaa tarinan kertomista, niinkuin Spazzo herra ja Praxedis. "Ekkehard, sinä olit naurettava raukka", puheli hän ivaten itsekseen ja ajatteli että hänen sietäisi puskea päänsä vuorenseinään.
Alakuloista mieltä kalvaa kauvan kärsitty vahinko ja se unohtaa katuessaan, että moitteenalainen teko haihtuu ihmisen mielestä vain parempaa muistettavaa suorittamalla.
Sen vuoksi ei Ekkehard vielä ollut kypsynyt yksinäisyyden kirkastaviin nautinnoihin. Entisen tuskan juuttunut muisto teki omituisen vaikutuksensa; kun hän oli yksinäisessä luolassaan, luuli hän kuulevansa ääniä, jotka pilkaten puhelivat hänelle mielettömistä toiveista ja maailman pettymyksistä, ja lintujen lento ja laulu kuului hänestä velhojen sähisevältä kirkunalta, eikä rukouksistakaan ollut apua. Kun erämaan pöyristys täyttää mielen, pettyy korva ja silmä ja uskoo vanhoja taruja, että kaikki, mitä ilman kannen alla, jopa maa yksin sielläkin, missä se muuten on asua mahdoton, on täynnänsä ijäti elävien henkien taikatanssia.
Oli lieto ja lauha syyskesän yö. Kun Ekkehard oli levolle menossa, paistoi kuu heleästi luolaan, kaksi valkoista pilveä lähestyi vitkaan toistaan, ja hän kuuli kuinka ne keskenänsä puhelivat. Toinen pilvi oli Hadwig rouva, toinen Praxedis. "Tahdonpa nähdä, miltä sen hullun pakolaisen turvapaikka näyttää", sanoi edellinen valkoinen pilvi ja pyyhälti nopeasti pystysuorien jyrkänteiden harjain yli ja pysähtyi vastapäätä luolaa Kamorin päälle ja laskeutui sitten alas sen rinteillä olevia määrättömiä metsiä kohti. "Hän se on!" huusi pilvi, "ottakaa kiinni se roisto!" Ja metsien puut muuttuivat munkeiksi kaikki ja niitä oli tuhansia ja taas tuhansia ja ne alkoivat hälisten kavuta vuorenkaltaita ylös tunturikirkolle virsiä laulaen ja ruoskaa heiluttaen — silloin Ekkehard kauhistuen kavahti pystyyn ja tempasi keihäänsä — nyt näytti kuin olisi virvatulia tuikkinut luolankomeroista… "Alas Alpeilta!" huudettiin hänen takanaan — Ekkehardin suonet polttivat kuin tulessa ja hän syöksyi ulos yön selkään uhkaavan kuilun partaalla olevalle kapealle kallionkaistaleelle. Vielä seisoi toinen pilvi kuun luona. "En voi sinua auttaa", puhui se Praxediksen äänellä, "minä en tunne tietä…"
Ekkehard juoksi vuorta alaspäin, elämä oli hänelle tuska, mutta kuitenkin koetteli hän pysytellä viertävällä maalla ja otti keihäästä tukea, estyäkseen syöksymästä rotkoon ja joutumasta ylös kiipeävien velhojen kynsiin.
Yöllinen mäenlasku Hohentwielin rinnettä alas oli vain lasten leikkiä tähän retkeen verraten. Huimaavien kuilujen yli, vaarasta tietämätönnä saapui hän laaksoon. Vuohet syöksyvät täällä murskaksi mennen rotkon pohjaan, kun vaan kääntävät katseensakin ruohosta huimaavaan kuiluun.
Nyt seisoi hän alhaalla. Vihertävän Merialppijärven kuutamoisessa kalvossa oli salaperäinen tenho. Rannan sammaltuneiden puiden välistä kimalsi taikaheloa. Ekkehardin katseessa oli mielipuolen kiilto. "Ota minut helmaasi!" huusi hän, "minun sydämeni halajaa rauhaa!"