Ja hän syöksyi järven sileälle pinnalle, mutta pohja ei vajottanut, ihanasti vilvoittaen väsytti vuorijärven raikkaus häntä luihin ja ytimiin saakka.
Jo oli hän rintaansa myöten vedessä, niin seisatti hän juoksunsa. Hämmentyneenä katsoi hän taivaalle; valkoiset pilvet olivat kadonneet, kuu oli ne uduksi ohentanut, surunihanina kimaltelivat hänelle tähdet vuorien yltä.
Rohkeapiirteisenä nosti Möglis-alppi ylimmäiseen huippuun saakka ruohoa kasvavaa lakeansa kuuta kohti; siitä, vasemmalla levollisena ja vakaana "Vanhan Miehen" valkea pää; oikealla kaksinkertaisista jääkentistä korkeneva Säntiksen harmaja pyramiidi, ympärillä louhia ja kalliosarvia kuin yön pelottavat peikot. Ekkehard painui polvilleen järven kivipohjalle, jotta veden kalvo peitti hänen päänsä, sitten sukelsi hän taas ylös ja seisoi liikkumatta kohottaen kätensä korkealle kuin rukoukseen.
Kuu laski Säntiksen taa, sinervä heijastus valaisi jäätikköjen vanhaa luuta, mutta Ekkehard tunsi otsassaan pistävää kipua, vuoret alkoivat heilua ja tanssia hänen ympärillään, metsistä kuului kohisevaa suhinaa, järvi alkoi vaahdota, tuhansia mustia sammakonpoikia vilisi aalloissa… Mutta utukuvan- ihanana kohosi ilmoille naisen haamu, liihottihe aina Möglis-alpin laelle saakka, istahti sen sametinpehmeälle, vehreälle verholle, siveli vettä pois pitkistä, nokkuvista hiuksistaan ja solmi itselleen seppeltä alppienkukkasista. Silloin nousi kuiluissa järeä jytinä: Säntis kurottihe korkeammaksi, "Vanha Mies" oikealla samaten ja nuo taivasten-ahdistajain jälkeläiset hyökkäsivät toisiaan vastaan: Säntis tempasi kalliokylkensä ja paiskasi ne "Vanhan Miehen" rintaan, "Vanha Mies" päänsä ja nakkasi sen Säntis-pyramiidin seinään — nyt oli Säntis oikealla puolella ja "Vanha Mies" pakeni vasemmalle, mutta alppijärven neito istui alpillansa rauhallisesti hymyillen ja ilvehtien kivien kamppausta ja puristi kallionkellerviä suortuviansa. Siitä syntyi helmeilevä puro, siitä vuolas virta ja vaahtova koski, ja se pärskyvissä pyörteissään vei kosteasilmäisen immen järveen jälleen. Silloin talttui vuorten temmellys, vanhus korjasi päänsä ja pani sen paikoilleen ja vaelsi suruissaan joeltaen takaisin siihen louhikkoon, johonka hän kuului, ja Säntis seisoi jälleen vanhalla paikallaan ja sen lumikentät kimalsivat niinkuin ennenkin.
… Kun Ekkehard seuraavana päivänä heräsi, makasi hän luolassaan, kuumeen puistatuksissa väristen, jäsenissä riuduttava raukeus.
Aurinko oli taivaan laella.
Benedikta kulki siitä ohitse ja näki hänet sudennahkaan kääriyneenä makaavan puistatuksissa. Munkkikaapu oli märkänä ja vettä tihkuvana kalliolla.
"Kun vasta kertana haluatte lähteä taimenia pyytämään Merialppijärvestä, vuoriveli", sanoi hän, "niin ilmoittakaa minulle, jotta voin tulla teitä saattamaan. Paimenpoika, joka tapasi teidät ennen aamunkoittoa, kertoi, että te olitte hoippunut alas vuorta kuin unissakävijä."
Tyttö meni soittamaan puolipäivänkelloa Ekkehardin puolesta.