Ebenalpilla.
Kuusi päivää yhtämittaa oli Ekkehard maannut sairaana. Alppipaimenet hoitivat häntä ja valmistivat terveellisistä yrteistä hänelle kuumetta lieventäviä juomia. Alppi-ilmakin teki omansa. Tällainen väkevä täristys olikin tarpeen palauttaakseen sielun ja ruumiin voimat jälleen tasapainoon. Nyt hän tunsi jo kaikki olevan hyvin. Hän ei enää kuullut ääniä eikä nähnyt haavenäkyjä. Lempeän levon ja terästyvän terveyden tunteen hän tunsi kulkevan olentonsa lävitse; se oli tuollainen lienteän voimattomuuden tila, joka on niin terveellinen raskasmielisille parantuville potilaille. Hänen ajatuksensa olivat totisia mutteivät koskaan katkeria.
"Olenpa vuosilta jotakin oppinut", puheli hän itselleen. "Riehunta ei auta ihmistä, vaikka hurmaavinkin neitonen seisoisi hänen edessään; hänen pitää olla kivestä niinkuin Säntis ja panna jäähdyttävä jääpanssari sydämmen ympärillä, niin ettei tuskin yön unelmakaan saa tietää, mikä siellä sisässä lyö ja hehkuu, — se on ihmiselle parempi."
Ja vähitellen kirkastuivat hänelle viimeisten aikain surulliset asiatkin lempeässä valossa; hän ajatteli herttuatarta ja kaikkea, mitä korkealla Twielillä oli tapahtunut, eikä tämän muisteleminen enää tehnyt hänelle tuskaa. Ja se on mahtavan luonnon mainio ominaisuus, ettei se ainoastaan aseta itseään valtavasti vaikuttavana kuvana katsojan silmäin eteen, vaan laajentaa ja kohottaa henkeä joka suhteessa ja manaa jälleen esiin jo kauvan sitte menneiden aikojen muistot. Ekkehard ei ollut koskaan ennen ajatellut nuoruutensa päiviä, mutta nyt palasi hänen mielensä mieluimmin juuri niihin, ikäänkuin siellä olisi ollut paratiisin yrttitarha, josta hänet myrsky oli karkottanut pois. Hän oli viettänyt muutamia vuosia Lorschin luostarikoulussa Reinin varrella; silloin hän ei aavistanut, mikä sydämiä kuluttava hehku palaa kätkettynä naisten tummiin silmiin, — vanhat pergamentit olivat hänen koko maailmansa.
Mutta muuan haamu oli jo silloin piirtänyt nimensä lähtemättömästi hänen sydänääneensä: se oli veli Konrad Alzeyläinen. Häneen, joka oli joitakuita vuosia vanhempi, oli Ekkehard kiintynyt nuoruuden ensimmäisellä ystävyydellä; heidän elämäntiensä erkanivat toisistaan, ruohoa oli kasvanut Lorschin päiväin päälle, mutta nyt virisivät ne loistavina muistin eteen niinkuin tummat kunnaat tasangolla, kun aamuinen aurinko luo ensi säteensä niille.
Nyt palasivat Ekkehardin ajatukset usein hänen uskolliseen nuoruudenystäväänsä, — hän seisoi jälleen tämän parissa kupukattoisessa pylvästöhuoneessa, rukoili hänen kanssaan vanhoilla kuningashaudoilla ja sokean Thassila herttuan kiviarkun ääressä, vaelteli hänen kanssaan luostaripuiston siimekkäissä käytävissä kuunnellen hänen sanojaan, — ja mitä Konrad oli silloin puhunut, ne olivat hyviä ja terveellisiä sanoja, sillä hän katseli maailmaa runoilijan silmillä, niin että tuntui kuin pitäisi kukkien kohota tien partaalle ja lintujen viserrellen yhtyä hänen puheeseensa.
"Luo silmäsi auki, Jumalan lapsi!" oli Konrad kerran sanonut nuorelle ystävälleen heidän katsellessaan luostaria vartiotornista yli lakean maan; "tuolla niissä valkeat hietanummet paistavat esiin ketojen keskeltä oli ennen virta ja Neckarin suu; niin kulkevat myös menneitten ihmispolvien jäljet jälkeentulevaisten sukupolvien kautta, ja ihana asia on, että niitä pidetään arvossa. Ja täällä Reinin varrella on pyhä maaperä, niin että olisi aika meidän koota mitä sillä on kasvanut, ennenkun ikävä kouluopiskelu on meiltä vienyt kaiken halun siihen."
Ja hilpeinä lupapäivinä oli Konrad kävellyt hänen kanssaan. Odenwaldin metsässä, missä vihreän koivulehdon halki porisi iloinen lähde; siitä joivat he ja Konrad lausui: "Notkista pääsi, sillä tässä on kuolleitten lehto ja Hagenin lehmus ja Siegfriedin lähde; täällä viskasi ilkeä Hagen keihäänsä uroista paraimman selkään, niin että kukat ympärillä hengittivät veripunaista kastetta; ja tuolla Sedelhytissa murehti Kriemhild rakastettua vainajaa, kunnes tulivat hunnilaiskuninkaan lähettiläät kosioimaan nuorta leskeä"… Ja Konrad kertoi hänelle kaikki vanhat tarinat Wormsin kuninkaan linnasta ja Nibelungien aarteesta ja Kriemhildin kostosta, ja hänen silmänsä säkenöitsivät hänen puhuessaan. "Käyppäs kiini!" huudahti hän nuorelle ystävälleen, "jos kerran olemme miehiä ja harjautuneita lauluntaitoon, niin laatikaamme muistomerkki Reininvartisille historioille; minussa jo kiehuu ja käy kuin väkevä laulu urhojen uljuudesta ja hädästä ja kostosta ja kuolemasta; ja Siegfriedin taidon varustaa itsensä sarvipanssarilla nuolia ja lumouksia vastaa osaan minäkin kyllä, vaikkei enää löydykään louhikäärmeitä ja noitia; ken hengittää metsäilman pyhää raittiutta ja otsansa pesee aamukasteella, sille ilmenee sama salainen taito osata ymmärtää lintujen laulua ja myrskytuulen tarinaa menneistä asioista ja tapahtumista ja se tulee vahvaksi ja voimalliseksi, — ja jos hänellä on sydän paikallaan, kirjoittaa hän kaikki kuulemansa pergamentille muiden ihmisten hyödytykseksi ja opetukseksi."
Mutta Ekkehard oli miltei peläten katsellut iloista ja uskaliasta miestä ja virkkanut: "Minua melkein huimaa kun kuulen, miten tahdot tulla toiseksi Homeeroksi." Mutta Konrad vastasi hymyillen: "Iliasta elköön kukaan yrittäkö matkia Homeeron jälkeen, mutta Nibelungien laulu on vielä laulamatta, minun käsivarteni on voimakas ja ajuni vahva, niin että kenpä tietää, mitä tulevat ajat vielä tuovat mukanaan!"
Ja toisen kerran he astelivat pitkin Reinin vartta ja aurinko kuvaili Wasgauwaldin huippujen yli itseään siniseen virtaan; silloin puhkesi Konrad puhumaan: "Sinulle tietäisin laulun, joka on yksinkertainen eikä kovin raju ja hyvin sopii sinun mielenlaadullesi, sillä sinä kuuntelet kernaammin jahtitorven hilpeää raikua kuin ukkosen jyrinää. Luohan silmäsi selälleen! Kuten tänään, kimalteli jo silloin Wormsin linnan torninhuippu tänne, kun sankari Walthari Akvitaanilainen pakeni ratsullaan hunnien vankeudesta Frankkienmaahan; täällä kuletti lautta hänet ylitse ja hänen lemmittynsä ja kultaisen aarteensa; metsään ratsasti hän tuonne sinertävään, ja siellä syntyi Wasichensteinin luona tuima kamppailu ja miekkojen ja kilpien helinä, kun Wormsin miehet häntä vangita yrittivät; mutta rakkaus ja hyvä omatunto tekivät Waltharin vahvaksi, niin että hän voitti heidät kaikki, yksinpä Gunther kuninkaan ja tuimamielisen Hageninkin."