Ja Konrad oli kuvannut hänelle taistelun menoa juurta jaksain. "Kuten metsän jättiläisten ympärillä kohoaa kaikenlaista villiä viidakkoa", oli hän lausunut, "niin on Nibelungen-sadun ympärille kasvanut paljon muuta pensastoa, joista kyllä voi yhtä ja toista leikata, jos kellä vain halua on. Laula sinä Waltharista."
Mutta Ekkehard oli silloin viskellyt liuskakiviä Reinin pintaa pitkin ja vain puolittain ymmärtänyt ystäväänsä; hän oli hurskas luostarioppilas ja kiinnittänyt mielensä vain häntä läheisimpiin asioihin. Aika erotti ystävykset toisistaan, ja Konradin oli täytynyt paeta luostarikoulusta, koska oli tullut sanoneeksi, että Aristoteleen Logica oli puuta heinää, ja oli matkannut avaraan maailmaan kenenkään tietämättä minne; Ekkehard puolestaan joutui Sankt Galleniin ja oli siellä uutterasti opiskellut ja tullut ymmärtäväiseksi nuoreksi mieheksi ja kelvannut viimein itsekin opettajaksi, ja Alzeyn Konradia hän ajatteli usein miltei ylhäisellä ylenkatseella.
Mutta hyväituinen siemenjyvä voi kauvan piillä ihmisen sydämmessä ja lopulta kuitenkin avata sirkkalehtensä, kuten Egyptin muumiohaudoista löydetyt vehnänjyvät.
Koska Ekkehard nyt ilolla muisteli noita aikoja, oli se merkki siitä, että hänestä oli tullut aikain kuluessa toinen mies.
Ja hyvä että niin olikin laita. Herttuattaren oikullisuus ja Praxediksen hilpeä sulous olivat terästäneet ja kirkastaneet hänen hentoa, raskasmielistä luonnettansa; ne suuret tapaukset, joiden piirissä hän oli elänyt, hunnilaissodan riehunta, olivat antaneet vauhtia ja lentoa hänen mielelleen ja opettaneet häntä halveksimaan pikkumaisen kunnianhimon pyyteitä; ja nyt hän kantoi sydämmessään vielä suurta surua, joka hänen piti saada tuuletetuksi sieltä pois. Näin oli luostarinoppineesta, kaapustaan ja tonsuristaan huolimatta, tullut onnellisen muutoksen kautta runoilija, joka oli luonut päältään entisen olemuksensa kuten käärme nahkansa.
Joka päivä ja joka hetki, kun hän katseli vuorensa alati yhtä ihania huippuja ja veti puhdasta ilmaa täysin vedoin keuhkoihinsa, tuntui hänestä yhä enemmän arvoitukselta, että hän kerran oli luullut löytävänsä elämänsä onnen kellastuneiden käsikirjoitusten tutkimisessa ja tulkitsemisessa ja sitten miltei kadottanut järkensä erään kopean naisen oikkujen tähden. "Anna sen kaatua, sydämmeni", puheli hän itsekseen, "mikä ei enää jaksa pystyssä pysyä, ja rakenna itsellesi uusi maailma, rakenna se syväksi, ylpeäksi ja avaraksi, ilmaa ja iloa luo siihen, ja anna vanhojen muistojen juosta kuiviin kuin puro hiekkaan!"
Hän käveli jälleen tyytyväisenä kammiossaan. Eräänä iltana hänen soitettua iltarukoukseen tuli hänen luokseen Ebenalpin paimen kantaen jotakin huolellisesti huiviin käärittynä. "Herran terveeksi, tunturiveli!" lausui hän, "tänään teitä lienee kunnollisesti puistattanut, jonka vuoksi toin teille tässä jotakin jälkiparannusta. Mutta huomaampa poskienne punottavan ja silmäinne loistavan, joten se on käynyt tarpeettomaksi." Hän avasi huivinsa: siinä oli kuhiseva muurahaispesä ja kuivia havunneulasia; hän pudisti tämän ahkeran väen alas kallioseinää myöten".
"Teidän olisi muuten pitänyt tämä yö maata näiden päällä", virkkoi hän nauraen, "ne olisivat purreet teistä viimeisenkin hitusen kuumettanne pois".
"Se on jo ohitse", sanoi Ekkehard, "vaan kiitän kuitenkin teitä lääkkeestänne".
"Mutta tehkää täällä lämmintä itsellenne, sillä musta pilvi käy Brülltobelin yli tännepäin ja konnat ryömivät esiin kivenraoista; se merkitsee sään muutosta."