Seuraavana aamuna hohtivat kaikki vuorenhuiput raittiin ja häikäisevän valkoisina. Oli satanut vahvalta lunta. Mutta talventulo oli vielä liian varhaista. Aurinko kohosi veitikkamaisena kaiken tämän kirkkauden yli ja vaivasi säteillään lunta niin, että sitä miltei kadutti sataneensa alas. Kun Ekkehard illalla istui pärevalkean ääressä, kuului hänen korviinsa jyräys ja kumina sellainen, kuin aikoisivat vuoret syöksyä sijoiltaan. Hän hätkähti kokoon ja vei käden otsalleen, peläten kuumeen uudelleen palaavan.
Mutta se ei ollut mikään sairaloinen haavekuvitelma.
Kumea kaiku vyöryi vastapäisiin Sigelsalpin ja Maanviesen rotkoihin; sitte kuului kuin mahtavien puunrunkojen kaatumista ja ryskävää putoilemista — kunnes melu viimein lakkasi. Mutta vienosti valittavaa huminaa kuului koko yön alhaalta laaksosta.
Ekkehard ei saanut unta. Kerran harhailtuaan Merialppijärven ympäri ei hän luottanut itseensä enää milloinkaan. Varhain aamusilla hän kiipesi ylös Ebenalpille. Benedikta seisoi paimenmajan edustalla ja viskeli lumipalloja hänen kaapuunsa. Paimen nauroi, kun Ekkehard tiedusteli häneltä yöllisen melun syytä.
"Sitä soitantoa saatte vielä usein kuulla", sanoi hän, "lumivyöry on syöksynyt alas laaksoon".
"Entä se hiljainen humina?"
"Se lienee ollut omaa kuorsaamistanne."
"En ole nukkunut ollenkaan", vastasi Ekkehard. Silloin lähtivät he kaikki alas kuuntelemaan. Lumesta todella kuului etäistä ähkinää.
"Merkillistä", virkkoi paimen, "sinne on hautautunut jotakin elollista."
"Kenties Quaradavesin isä Lucius vielä olikin elossa…" sanoi
Benedikta, "hänellä oli juuri tuollainen vieno karhunääni."