"Suusi kiini, hupakko!" uhkasi häntä isänsä. Lapioita ja vuorisauvoja noudettiin, vanhus otti kirveensä, ja niin varustettuina lähdettiin, Ekkehard mukana, kulkemaan pitkin lumivyöryn tekemää uraa. Se oli pudonnut kalliolta alas hypäten kuilujen ja kiviröykkiöiden ylitse ja murtaen matalia petäjiä kuin olenkorsia; kolme mahtavaa paatta, jotka etuvartiain tavoin katselivat rinteeltä alas laaksoon, oli sulkenut vyöryltä tien; vähäsen siitä oli kyllä vimmaisena viskautunut esteittenkin yli, mutta ydinosa makasi voimattomaksi murskautuneena ja korkeaksi torniksi pinoutuneena niiden juurella. Paimen laski korvansa lumenkuorelle, astui sitte muutamia askeleita eteenpäin ja sysäten alppisauvansa kinokseen huudahti: "Tästä kaivakaamme!"
Ja he kaivoivat hyvän hetken, niin että he joutuivat vähitellen seisomaan syvään hautaan, lumimuurien reuna korkealla päittensä päällä, ja puhalsivat usein kouriinsa palellessaan. Silloin päästi paimen yht'äkkiä kimeän joelluksen ja Ekkehard huudahti mukana … musta pilkka oli tullut näkyviin, paimen nouti kirveensä, ja vielä muutamia lapiollisia pois luotua nousi lumesta raskaasti kumma otus muristen pystyyn, ojentaen eturaajojaan taivasta kohti, kuten ainakin semmoinen, joka raskaasta unesta herättyään tahtoo verrytellä jäseniään. Sitte se nousi hitaasti kalliolle ja istahti sille.
Se oli mahtava naaraskarhu, jonka lumivyöry sen yöllisellä matkalla Seealp-järven lohien tykö puolisonsa kanssa oli yllättänyt. Mutta uros ei enää liikahuttanut jäsentäkään, vaan otti lumikinoksessa kuoleman viileää unta, katkera piirre kuononsa ympärillä, kuten olisi se kiroten ylivoimaista luonnonoikkua alistunut kovan kohtalonsa alle.
Paimen tahtoi kirveineen karata eloonjääneen karhun kimppuun, mutta Ekkehard kävi väliin sanoen: "Säästäkäämme hänet, onhan meillä tuossa toisessa saalista kylläksi!" Ja he vetivät kuolleen uroskarhun esiin suunnattomalla vaivalla. Naaras istui tällä aikaa kivellään hiljaa muristen ja loi Ekkehardiin kostean katseen, aivan kuin olisi käsittänyt tämän jalomielisyyden. Sitte astui se alas istuimeltaan, muttei ollenkaan hyökkäävän näköisenä; miehet solmivat männynoksista paarin kantaakseen saaliinsa pois, mutta leskikarhu kumartui kuolleen aviopuolisonsa puoleen ja tempasi siltä oikean korvan, jonka söi suuhunsa ikuiseksi muistoksi onnellisesta avio-elämästään; sitte kääntyi se kahden jalan kävellen Ekkehardin luo. Tämä säikähti kuin musertavaa syleilyä peläten, teki ristinmerkin ja luki jo P. Galluksen karhumanauksen sitä vastaan: "Mene tiehesi ja väisty laaksostamme, sinä metsän hirmu, vuoret ja alppisolat olkoot sinun tyyssijojasi, mutta meidät jätä rauhaan ja vuoriniittyjen paimenet samaten!" Ja karhu oli seisahtunut aivan hiljaisena, silmissä katkeran alakuloinen katse, aivan kuin olisi tuntenut itsensä loukatuksi aiheettomasta epäluulosta; se laski etukäpälänsä maahan, käänsi seuralle selkänsä ja hölkkäsi kaikin nelin jaloin tiehensä. Vielä pari kertaa se katsahti taaksensa, ennenkun katosi vuorelaisten näkyvistä.
"Tuollaisella eläimellä on kahdentoista miehen ymmärrys ja se lukee ihmisten silmistä, mitä tällä on sille sanottavaa", virkkoi alppipaimen, "muuten kutsuisin teitä pyhäksi mieheksi, joka saa erämaan pedotkin itseään tottelemaan".
Hän punnitsi kuolleen kontion käpäliä kourassaan:
"Heleijaa, niistä tulee oivat juhlapidot! Käpälät syömme ensi sunnuntaina, vuoriveli, ja alppiyrteistä saamme vihanneksia paistin mukaan. Liha riittää talven varaksi meille kummallekin, ja taljasta heitämme arpaa."
Heidän raastaessa lumivyöryn uhria ylös metsäkirkkoa kohden lauloi
Benedikta:
"Ja ken lumikellosen haudata tahtoo
Ja kelle suo keijuset suosiotaan,
Se lumesta kontion kaivaa voipi
Ja kaivaa kaksikin kerrallaan."
Lumi oli ollut lievää räntää ja sulanut heti metsissä, ja takakesä palasi jälleen sydämmiä sulattavalla voimalla — hiljainen sunnuntairauha vallitsi vuoristossa.